Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, ex-lautamies, emeritus ope

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Herkkä hetki


Matkustaa pääkaupunkiin ja parin tunnin päästä takaisin, reilun kellonympärireissu.
Semmoista yhtäsoittoa.
Rattoisastihan se tuttujen seurassa, eipä silti. Vaan kuitenkin koko ajan  mielessä että mitenhän se. Joko käsi, jalka edes liikkuisi vähän ja ennen kaikkea mikä mieli. Ihmistenilmoille kun työntää päänsä niin tietysti pitää sattua kaikenlaista: Aukeaako puomi varmasti jos painaa napista, ja mihin koloon lippu jotta saa auton pois maan alta. Eihän tuo vaan aja kylkeen. - On se Vilhonkatu ihan tuossa Kansallisteatterin vieressä. Täytyy olla. Tuo on Ateneum. Rautatieasemalla näytillä jos jonkinlaista kansan kerrostumaa ja kaiken maailman huutajia. - Holde perkele! Kyllönenkin vaeltamassa joukon jatkona, ihan tavallisena kuolevaisena, täysistuntoon kaputellee reppu selässä. Stubbi ei taida näitä linjoja liiemmin kulutella.
Sitten kun on raitiovaunulla, sen maksun kanssa taas vähän niin ja näin, ajettu perille, pudotettu taskusta silmälasit lopullisesti jonnekin tungokseen, mäelle kävelty, ihasteltu keltavuokkoja rinteessä ja hiottu kahdessakymmenessä asteessa vaikka on vasta huhtikuu, painutaan kaaren alta sisäpihalle, missä muutama pyörätuolilainen ottamassa aurinkoa ja ambulanssi ensimmäisen oven kohdilla valmiudessa ampaisuun. Pitkä on rakennus. Jos tässä jo ensimmäinen kuva räpättäisiin; pääoven kautta ei sen takia tarvitse kiertää, sisään voi oikaista ambulanssin takaa koska koodi tiedetään.
Hissi on sen verran tilava jotta sänky mahtuu milloin kuljettaa täytyy.

Ovea oven vieressä, hyvä jos käytävän alkupäähän näkee, vaan kun oikaisimme niin olemme kohdilla melkein, pari ovea ja ensimmäinen ovi auki eteiseen, oikean puoleisen ovilasin takaa näkyy mies puolittain koholla istuva potilas, joka happimaskissa lukee lehteä. Se on väärä ovi, emme me sinne, vaan toisen oven taakse, siellä kyljellään näkyy makailevan tutunnäköinen harmaahapsi, selkä ovelle päin.
On siitä aikaa, viime näkemästä, viime kesänä vietettiin lämpimiä päiviä monet viikot siellä mistä nyt on tultu, puolenpäivän matkan päästä.
Koputetaan turhaan, ei kuule, ei käänny. Havahtuu kun kierretään vuode. Hämmästyy, suuresti, kun aukaisee silmänsä. Kauan ollaan hiljaa, kun ei sana kulje.

Ojentaa kättä, sitä terveempää ja alkaa ilahtuneena siunailla: - No voi mitä mitä ihmettä ...
Vaikea siihen on sanoa senkummempia ensihätään.
Ennen kuin kotvan kuluttua, kun puristeltu on.

Paljon paremmin täällä voidaan mitä kuviteltu on.
 Ja päivä päivältä paremmin, näemmä:

- Tää on miun tuleva vaimo, esittelee huoneeseen astuvan hoitajan. - No niinkö pitkällä sitä jo ollaan, naurahtaa hoitaja kuitiksi.
Huumorikin velipojalla jo mukana.

Saattaa pian vaikka kävelläkin, kuukaudenpäiväthän siitä vasta.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Kääntämisongelma meillä


Vielä pitää palata tuohon eiliseen Volter Kilven huokailuun, miten kirjallisuuden kääntäminen voikin olla yhtä tuskaa. Siis tuskallisempaa kuin maankääntäminen lapiolla tai talikolla, mistä palkakseen saa vain kirvelevät rakkulat vähätöisiin kämmeniinsä.

Volter ei haluaisi Heinkeä tuon tohtorin kanssa naitettavaksi, koska tuntee kuin oma Hilja siinä kihlautuisi tri Volguardenille eikä Kai Jansenille, jota, enemmän kaltaistaan, kääntäjä sympatiseeraa. 

Mitä näköaloja suomentajalle avautuisikaan jos saisi käännellä mielensä ja kulloistenkin fiilareiden mukaan! Siinä moni kaunokirja saisi jänniä käänteitä: ehkei Anna Karenina hyppäisikään junan alle; Oblomovillakin saattaisi kerran viikossa olla puuhapäivä; Raskolnikov, no ei sentään ...

Rodion Romanovitšissa ei muuntamista ole.

Mikä ettei kuitenkin: kaappaisi suomentaja tekijänoikeudet hallintaansa, väkivalloin kuin paraskin lentokonekaappari. Menettelisi halunsa mukaan!

Mutta eipä ongelma omani ole, vajaakielisen ongelma.

Oma ongelmani on lähipäivinä maan kääntäminen Timo-varhaisperunalle.
'Kunhan maa vielä lämpenee' ja 'Kompostimullan täytyy vielä muhia' -tekosyillä saan heivattua hommaa hyvässä lykyssä vapun yli, vaikka mukuloista muhivista laatikossa tämän Tuvan pöydän alla ovat jo nyt työntyneet istutuskelpoiset ituset.
 
 
 

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Jo yksi sana kiduttaa

 
Volter & Hilja XIII
Kun ihminen ruopii sieluaan niin tuntuuhan se toisestakin joka raapimista seuraa.

Kääntäjä kääntää, teosta suomentaa, sielu sumeana, voimat kuluneina, uupuneena. On juhannus 1906 Kustavissa. Perhe, Volter veljineen ja vanhempineen on koolla. Hilja kaukana kaukana Porissa kännykän kantamattomissa: "Minä kadotan sinut, ell'en saa sinua nähdä ja tuntea."

Tässä lapiolla maankääntötyötä harrastaessa yllättyy että sanankääntäminen on vielä enemmän voimille käypää. Ihanpa huvittaa, miksei tämänmoinen kääntäjän tuska ole käväissyt mielessä ennen: Volter kääntää Frenssenin Hilligenleinia eikä haluaisi että hiljamainen Heinke kihlautuu tohtorin kanssa. Vaan minkäs teet, käännettävä on niin kuin kirjoitettu on. Ei siihen suomentaja voi pukinsorkkaansa laittaa!

Se se nyt vielä puuttuisi!

Ei jaksa lähteä, niin on sipissä, Volter kirkkomatkalle kyläläisten kanssa soutamaan, vaikka mieli kaipaisi virkistymistä. Kävely rannalle porukalla virkistäisi, soutamispuuhasta puhumattakaan ja sitten kirkkoistuminen.
Ei se se jumala tai saarna uskonnotonta, tai siis opetetun kaltaista uskonnotonta, kirkkoon aja, vaan kaiken touhun jälkeen se kun 'jää silmillään lepäämään ulos ikkunaan, jonne näkyy huojuva koivunlatva, ja sen takana palanen sinistä syvää taivasta, lepuuttuu mieli niin kummallisesti siinä katsellessa. ei koskaan luista ajatukseni niin kevyesti ja pehmyesti, kuin siinä pengin kulmassa istuessa'.

Penginpä pengin.




Olemme Kirkolle-romaanin ytimessä.



Puolella sivulla kirjettä selvittää Volter kirkkomatkan Hiljalleen,
sen josta me saamme nauttia
puolentuhannen sivun verran tässä Kilven jalostuneimmassa kirjahelmessä.


MUTTA: sanat painavat kirjoittavaa miestä, jopa niin tuskallisen paljon, ettei niistä heruisi enää yhtäkään joukkoon  astuessa:
 'melkein kiduttaa pakoittaa itseäni sanomaan joku sana toiselle, tai kuulla joku hiukankaan äänekkäämpi sana...'.
Ettäs tuntuu tutulta!
Lienee opettaja-aikoina ääneen lausuttu sanavarasto tullut tarkkaan kalutuksi ja käytetyksi - kun niin viimeisen päälle sisäistää Volterin tuskan.

Mutta siis asiaan: Volter elää keskikesäänsä Kustavissa ja Hilja-rakas Porissa, eikä millään voisi, ainakaan Volter, erossa olla. Nähdä pitäisi ennen syksyn kohtaamista, ettei vierastuttaisi viime kesän tapaan.

"Kirjoita, jos osaat, minulle pian! Rakas Hilja, oi, kun näkisin sinun sydämeesi!"

 

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Nää näitä aikoja

Jolloin kirjallinen kulttuuri vääjäämättä väistyy kuvakulttuurin tieltä: mieluummin katsoo ja näkee kuin lukee ja kokee.
Työntää päänsä mieluummin ulos pensaaseen kuin tyynynpielukselle. Siis päivemmällä. Toki sen jälkeen on taas sanan vuoro, illemmalla

Siis kylmän viileästi
ulos kevääseen, kevään kuville, missä
valon määrä on valtava - väenvängällä ylivalottuu mieli ja kuva.
Mikä Voima!

Katsokaas:
 
Vain kuvaajan varjo pelastaa nuo keltakukat näkyviksi; sitruunaperhosen käy huonommin: se leijaa valon syötäväksi.

Käärmeitä oikeasti läksimme jäljittämään, kunnon kyitä.
Ne pysyvät vielä koloissaan. Vaan saas nähdä,
joko kalat kutevat,
 - heti ensimmäisestä päivästä jäiden lähdön jälkeen?

Käännämme kumollaan talvehtineen veneen.




Toiveikkaina soudamme ruoikon reunaan
ja

pudotamme katiskan kaislikkoon
hyytävän kylmään veteen.

Toiveikkaina, valoisin mielin.
Ylivaloisin?

 Ja


koska on kylmä ja tuulee,

vesi                väreilee  - tarvitsee soutaja hanskat lyhyestä soutumatkasta huolimatta.


Pian pian pois vetten päältä -
lämpimämpiin tupiin, lämpöisempiin kuviin; jo hirsien väri jakaa mielelle riittävän turvan:

joten  
näihin kuviin ja näihin tienvarsitunnelmiin:

 
 

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Jeesuksenkin kuolema



MATTEUS
  • 45 Mutta keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. 46 Yhdeksännen tunnin vaiheilla Jeesus huusi kovalla äänellä: "Eeli, Eeli, lama sabaktani?" Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? 47 Tämän kuullessaan muutamat siellä olevista sanoivat: "Hän huutaa Eliaa." 48 Heti yksi heistä kiiruhti hakemaan sienen, kastoi sen hapanviiniin, pani kepin päähän ja tarjosi siitä hänelle juotavaa. 49 Toiset sanoivat: "Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen." 50 Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.

MARKUS
  • 33 Keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. 34 Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: "Elohi, Elohi, lema sabaktani?" Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? 35 Tämän kuullessaan muutamat paikalla olevista sanoivat: "Kuulkaa, hän huutaa Eliaa." 36 Joku kävi kiireesti kastamassa sienen hapanviiniin, pani sen kepin päähän ja tarjosi siitä juotavaa sanoen: "Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia ottamaan hänet alas." 37 Mutta Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä.

LUUKAS
  • 44 Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. 45 Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. 46 Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni." Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.

JOHANNES
  • 28 Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: "Minun on jano." 29 Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo'on päässä Jeesuksen huulille. 30 Jeesus joi viinin ja sanoi: "Se on täytetty." Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

Siinä ovat Tuvan pöydällä neljän miehen kertomukset yhdestä kuolemasta. Vertailtavissa.

Oli pakko kaivaa esille luettuani pääsiäisajan Sanomista, vasta nyt, lähimmän omaisen Liisa Ahdin koettelemusten polun Bulevardi-surmatekojen jälkeisestä vuodesta.

Oli per­jan­tai, huh­ti­kuun 13. päi­vä, kel­lo yli vii­den. Kun  Lii­sa ja Risto Ahti   is­tuu­tui­vat, toi­nen po­lii­seis­ta sa­noi: "Vä­vyn­ne on tap­pa­nut tyt­tä­ren­ne ja lap­set ja aja­nut au­toa päin."



lauantai 19. huhtikuuta 2014

Hörähdys


Joskus, niin kuin eilen, mielleyhtymät pyörivät päässä villeinä, jopa unikuvia vilkkaammin, ja asioiden yhdistäminen toisiinsa on kaikkea muuta kuin loogista, saati hyväksyttävää.

Mutta minkäs niille.

Tässä tuorein eiliseltä - tänään on aika, ja takuulla, taas omansa ja jokin omalaatuisensa vinksahtanut epäloogisuus; ihan tuota jo odotan! -  jolloin sisäinen nauru purkautui ulkoiseksi. Onneksi kuulijoita oli ainoastaan yksi, se rutinoitunein ja kaikkeen tottunut, joka asiaankuuluvasti paheksui, hellin sanoin kylläkin, kuten lopussa näemme, ulos pyrkiytynyttä hörähdystä.

"...Korean onnettomuuslaivaturmassa kuolleita koululaisia --- vararehtori löydettiin hirttäytyneenä --- luokkaretkellä ---"

Kyökistä, Tuvan puolen radiosta, siitä Kelalta voitetusta, kantautui sohvalle hajanaisia ääniä vakavasta haverista Korean vesillä.

Vanha Opettaja oitis heräsi ja telläytyi sohvalla rötköttävän miehen, meikäläisen, sisuskaluihin.
Salaman lailla se iski ja yhdistyi siihen sisävesiluokkaretkilaivamatkaan Pyhäselällä Paksuniemestä kaupunkiin, jota varajohtaja Matsin kanssa vastuullisina hätäpäissämme johdimme vähän ennen Ilovaaran koulun listintää.

Tässä kohtaa tuli se naurun paikka.
Pääsi hörähdys: Näinköhän olisimme Kuhaluodon kohdalla turman sattuessa laivan kellahdettua vastaavalla lailla menetelleet. Olisimme aikamme katselleet hässäkkää ja sitten, piru vie - nirri pois!

Innostuin:
 - Soitan Matsille ja värittäen kerron!
-  Annahan olla - 
   Rauhotuttaanhan.

Toppaileva ääni oli sen ainoan kuulijan.

Soittamattahan se sitten jäi.
Sylvi oli taas Urhonsa ruotuun laittanut, ylilyönniltä pelastanut.
 
 
 
 

perjantai 18. huhtikuuta 2014

'Hassuja' veikkoja Ärrällä

"Palatessaan hän jälleen tapasi opetuslapset nukkumasta, sillä uni oli alkanut raskaasti painaa heidän silmiään."
Opetuslapsia, siis noita aikuisia miehiä, oli varoitettu: - Valvokaa!

Kissan viikset! Heti kun varoittajan silmä vältti: äijät panivat maaten! Vaikka hyvin tiesivät missä akuutissa vaarassa heidän päällikköisäntänsä koko ajan oli.

Minua on, salaa tietysti, naurattanut koko vakava juttu.
En minä kuolemalle nauranut ole, vaan noille törpöille: Ei mitään myötätuntoa kuolevaa kohtaan.
"Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko."

Oma mukavuus ennen kaikkea - mielessä: kun nukuttaa niin vetäistäänpäs pienet tirsat.

Ja jos kavereita ei olisi nukuttanut ja jos olisi tuohon aikaan R-kitskoja ollut, olisivat velloset mukavuudenhalussaan ja voitonhimossaan livahtaneet muina miehinä kitskalle
lottoamaan, kenottaneet, peliautomaattien kimpussa könottäneet,
Kulta-Jaskan pannuja heilutelleet, viis veisanneet toisen kuolemanhädästä.

Takkuulla!

Noin sen nään: semmonen huima on ihminen. Minä myös, siinä joukon jatkona.
Jotenkin säälittävän huvittavan naurettavana reppanana.


"Tullessaan kolmannen kerran Jeesus sanoi heille: - Yhäkö te nukutte ja lepäätte? Kaikki on selvää. Hetki on tullut. Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin." Mark. 14


torstai 17. huhtikuuta 2014

Hirrenkantopuuhissa

Ristinpuuta kohti Golgataa, paakallonpaikka.fi, raahataan huomenna; meillä kotona ollaan myös puunkantohommissa näin piinaviikolla.
Hirsien väliin laattialle asetellaan jalostetumpaa puutavaraa.


Jotenkin piinaavaa, yhtäkaikki.
Ihmekö jos panee lukemaan ja valmistelemaan jo huomista: siis sen Haudatkaa minut jalkalistan taakse -teoksen rinnalla Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta sielun syvyyksiin.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Kummallista


Nina Antonovna. Onpahan  melkomoinen mummontura!
Tämäpä venäläinen maatuska, Ninushka, joka tyttären poikaa, tätä kuvotusta, nujuuttaa ja vaarinääliötä, tätä Tulan Judasta - ha hah! - suullaan soimaa.
Pavel Sanajevin kirjassa, jonka hankin ohjenuoraksi huoneremonttia varten:

Haudatkaa minut jalkalistan taakse

 
Jos lopulta kunnian kukko ei laula ja kaikki mönkään menisi. Sen verran remontti arveluttanut, jotta mahd. entisaikojen rakennusvaurioiden yllättäessä tarvitaan kunnon lääkkeet ja resepti, jotta kantti kestäisi kolhut.

Sasha Saveljev saa mummon ylihuolehtimaan ja ennen kaikkea varjelemaan kaikilta sairauksilta, ja kaikki sairaudethan tuntuvat silti jo poikaan tarttuneenkin.

"- Senkin löyhkäävä, katkuava, kirottu vastenmielinen paska! mummo karjui.

Rähinä, meno ja meteli ylittää jopa eilisiltaisen Ajankohtaisen kakkosen Venäjä-illan.
Saa siinä pääkohde jos sivullinenkin osansa laskiämpäristä vailla minkäänlaista itsehillintää. Kai se sitten on maan tapa. Räyhä rauhaa tärkeämpi.
Meteli ja metakka pystyyn, ja hyvä tulee.

Kummastakohan tässä enemmän hörisen, kirjasta vai ohjelmasta?
Kummasta joka tapauksessa.

Kummallista!



maanantai 14. huhtikuuta 2014

7 tuntia piinaa putkehen

Ja päälle vielä oma tunnin lenkki!

Siinäpä kynnät pyhäisen päivän sarkaa, senkin kulttuurihärkä: istut telkkusi edessä kestävyysurheilun äärellä, kuin perimmäisten kysymysten.
Ensin urheilusta läheisintä: 2½ h maratonia Lontoosta.
Sitten: L'enfer du Nord - Pohjoinen helvetti. 4½ h.

Kidutustahan se, voih! ja ah!, mutta mikä onni ja autuus kun kaikki on ohi. Endorfiiniryöppyjen jäädessä jylläämään tajun rajamailla.

On noita juosten koettu.
Nyt katselijanakin miltei sama tunne.

Vaikka maisemien takia näitä nyt enemmän katselee kuin kituvien naamojen.
Kuinka kevät on edennyt Lontoossa: joko puut lehdissä? joko katsojilla kesäasut yllä? Ja pysäyttäähän tuo Buckingham niin kuin silloin kun sen edessä aidan takana ensi kerran seisoi.


Entä mikä tilanne kevään tulossa Ranskassa? Joko niitut vihannoivat, kenties laiho laaksossa ...
Mielettömän pitkät peruna?penkit mullallaan, mutta muuten kevät parhaillaan, avarassa maisemassa tuuli tuima ja lehtimetsässä mukulatiet polkijoille rajuimmillaan.

Niin niin, tiedän tiedän: dopattujahan ne polkijat, mutta silti, ja siis tylyt maisemat välillä Paris-Roubaix, Ranska.
Mutta silti.
Ja kauankos kun olemme  Girolla Italiassa, Tour de Francella, Vueltalla Espanjaa kiertämässä! Kesämaisemat korkeimmillaan, hulppeina.

Voi tälle Eurosportin alttarille yhden piinaviikolle kääntävän sunnuntain uhrata.
Ensin kärsimys, ristiinnaulitseminen ja sitten. Sitten jo ensi sunnuntaina, mene ja tiedä, armahdus ja ylösnousu. Meille kaikille.


sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Pitäjän pienempiin päin


 
Volter & Hilja XII
 
- Taas se on pieniin päin! tuhahdeltiin kylillä ennettäin yksinäistä naista, tai sitten monilapsista mökinakkaa, ja jatkettiin: - Yhteiskunnan elättejä lisää.
Enää ei noin uskaltaisikaan koska muutenkin on leimautumisvaarassa - tasa-arvovaltuutettu ja tiedostava kansanosa niskassa - sanoi mitä sanoi; pääasia tuntuu olevan, ettei asioita oikeilla nimillä saa kutsua.
Tuli vaan mieleen. Anteeksi ja sorry.

Bathseba (1900) luettu ja kuten jo sanottu: ei yllä Volter Kilpi (1874-1939) sinnepäinkään nuoruuden tuotannollaan alastalolaisiin, pitäjän pienempiin saati kirkonkävijöihin verrattuna.
Ei ole kypsyyttä, ymmärrettävästi, kakskymppisen katsannossa.

Ilmankos olin mennyt suoraan Alastalon saliin (1933) istuksimaan ja sitten Kirkolle (1937) soutelemaan. Lopuksi lukenut Pitäjän pienempiä (1934).

Melkoinen lukupommi ja kokemus silloin ja yhä! Kilpi kaiken kaikkiaan.

Kiihkeimpinä Kilpi-vuosina olin älynnyt vaistolla jättää Bathseban väliin ja hypännyt Valituissa teoksissa suoraan sen toiseen teokseen. Pitäjän pienempiä, Saaristoväkeä arkisillaan, monin merkinnöin, olin lukenut tasan neljä kuukautta. Ja juuri niin kuin Kilpeä on luettava: kertaluennalla ainoastaan kolme sivua eteenpäin ja kaksi taakse.
Viivausten määrä on ollut hurja, samoin on täytynyt olla sanojen suussa sulattaminen!

Jopa tämmöisetkin, ei niin Kilpeen yleisesti yhdistetyt ja liitetyt huumoriylistykset, sivumerkinnät on luettavissa III luvussa:
  • YKSI PARHAISTA NAURUA PUSERTAVA, ILOA HYKERTÄVÄ KIRJALLINEN ESITYS EDESSÄ.
  • MITÄHÄN KUNNAN SIVISTYSLAUTAKUNTA MIETTISI JOS MINÄ, EIKÄ VOLTTERI, NÄIN KIRJOITTAISI KUN HIUSTUPSUT KESKUSTELEVAT!
  • VIIMEKSI ON YHTÄ PALJON HUVITTANUT, NAURATTANUT JA HYMYNHUVIA TUOTTANUT PÄÄTALON KALLEN KERRONTA ARMEIJA-AIKAISESTA PUTKAREISSUSTAAN OULUSSA.
"Soleniuksen päälakikin tunki tukkaa kuin sonnitettu sarka orasta ja itsessäkin oli paksuutta pideltäväksi!"
Vaan niin tunkee Volterikin sontavasti sanoineen läpi koko vanhuuden tuotantonsa.

Mutta meidän on sopiva aika nyt kaiken lukeneena, Bathseban jälkeen, palata nuoruuteen ja tutkia, mitä vastasi Hilja Vanhakartano Volter Kilven kosintakirjeeseen vuonna 1906:
" - Ehkä tunteeni sinua kohtaan ovat vaan kuin varjo siitä mitä rakkaudeksi sanotaan, en tiedä, sillä en ole ennen rakastanut, mutta en ole myöskään ennen tuntenut sitä jota nyt tunnen.  
Otatko sinä vastaan minut sellaisena kuin olen? Vai onko ehkä viimeinen kerta kuin sinulle saan ja uskallan kirjoittaa? Hyvästi nyt! Täytyy lopettaa, olen viipynyt jo liian kauan. Hyvästi!"
Dramaattista!
Mutta tämän jälkeen kaikki tuntuu niin itsestään selvältä ja kirkkaalta - Volterista.

V&H XIII
 

 
 
 

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Sinkeellepä vetää - taiteilijalla

Tännehän tuo olisi pitänyt jo alunperin laittaa, ne tuolla näitä niin tosissaan ota.
Vaan löytyypä se linkkien, väritettyjen sanojen, alta näinkin.

Monta päivä mietin, näyttelijästäkin kun on kysymys, että pelleilee. Lopulta tulin siihen tulokseen ettei: kukaan ei lapsiaan vetäisi, viimeisenä toivona, esille noin - vain viimeisessä hädässä.

No eipä voi muuta kuin toivoa pikaista toivonpilkahdusta.

Miten olisi, auttaisiko, lähtökohtaan palaaminen, Kuhmoon asettuminen?

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Kunhan hölöttää

Julkisuudessa sitä pitää olla suurisuu, jotta kuunneltaisiin. Pitää tehdä raflaava otsikko jotta lukijat heräisivät. Pitää tehdä tikusta asiaa, ja hirrestä lahoa. Liioitella.

Kelmussa vuosia

 
Tuommoinen otsikko, sentään huutomerkkiä vailla, lähti eilen tuonne Salin puolelle täältä Tuvan pöydältä.
 
Hätäkös tuon näköinen!

Koko talo pelkkää tervettä ikihirttä.
Yhdessä nurkkahuoneessa vain sorruttu uuden ajan virheisiin.

Silloin öljykriisin aikoina hoksasivat viisaat:
parempi öljy halpana senämuovina kuin tyyriinä irtoöljynä
taloa lämmittämässä.
Ja mekös halpaan menimme!



Kunhan hölötyttää.
Vaan jännähän tuota on seurata, mitä ne remppamiehet löytävät sillan alta kun aikanaan hösseliksi laittavat. Pintaremonttiaineet, maalit ja parketit jo hankittu. Ne mitkä saa heti Tepolta, niin oman kylän Tepolta, vaan muut sitten kaupungista.
 
Kevätmarkkinat siellä, siellä kaupungissa, sattuivat, oikein kaksipäiväiset.
Semmoiseen markkinahumuun ei päästy kuin Joel Lehtonen Markkinoilta triptyykissään.
Mutta muikut maistuivat ja tuttunaamoja tavattiin aina puheeseen asti: Öisinajattelija oli päivällä liikkeellä ja Lakritsanainen lähtenyt Lahdesta saakka vyyhteämään.
Pelkkä naamatuttu, Timo Harakka oli liian siistiytyneenä torille seisomaan, näkyi näpelöivän konettaan Myyssä; ne ovat nuo Stubbit sun muut tupukat, menevämmät meppaajat, aina noiden värkkiensä kimpussa - ei niistä eläville seuraa.
 
No tonni köyhempänä kotiin ja odottamaan.
- Mitään kiirettä ei, tuutte kun tuutte ja aikataulu periksi antaa. Kuukausi sinne toinen tänne kun monena vuonna on jo meinattu.
Sen verran jo periksiantoa ettei enää itse viitsi reiskaksi ruveta.
Katellaanhan.
Ja pitäydytään sillä aikaa näissä tuhatvertaa tärkeimmissä rakennuspuuhissa, eli Kilpi esiin ja Bathseban jälkeen taas Volterin & Hiljan kirjeenvaihtoon, niin saadaan selville, mitä Hilja Volterin kosintakirjeeseen vastailee.

 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Rajan taa

Kaukana ovat ajat jolloin Esko Rahkosen Kylmää sotaa ja rakkautta -laulun sanat pitivät paikkansa, ne En voi tulla rajan taa. Eikä ainakaan toisin päin ollut tulemista.

En voi olla ihmettelemättä yhä, vaikka jo kulunut paritkymmenet vuodet rajojen aukenemisesta, tätä ihmettä että kesken päivää pienellä jonottamisvaivalla, vartti, voi käväistä naapurimaassa iltapäiväkahveilla ja nököillä.

Kun eihän se ollut mitenkään mahdollista silloin kun töitäni tein siinä vajaan peninkulman päässä rajaa - eipä iänkuun päivänä näkynyt Vanjaa tahikka Tatjanaa kylän raittia tallaamassa; no Tatjana toki näkyi, mutta hän olikin meidän koulun keittäjämme, supisuomalainen. Piti sinne Kuubaan asti matkustaa jotta venäläisen näki, mutta siellä sitten näkikin pilvin pimein.

Siksi tätä selvää asiaa, kahvikupillista, jaksan jauhaa ja ylenäijä ihmetellä.

Veres kuva tältä päivältä - roska on katselijan silmässä jos näkee tuon rumana!

 

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Sydämeni silitys

Katetriablaatiolla ei tässä yhteydessä ole mitään tekemistä, ei sydämen ojituksella eikä hermojen polttamisella eteisvärinän poistamiseksi. Ei, ei.
Olen runolla.
Tuohon Bathsebaan juuttuneena.
Siitä otsikko.

Niin kovan sätkyn aiheutti tuo nainen kuninkaassa, että David, miesrukka, menetti kertakaikkiaan kontrollinsa: tapatti kuin tapattikin Urian, Bathseban oikean miehen, sotilaan, jotta olisi saanut rauhassa poimia omansa: rakastaa ja rakastella.

Vaan katsos:
'Sinä minun sydämeni silitys'  pian oli oleva 'tuskien haava minulle'.

Eikä kaikki niin auvoisen suloista muutenkaan ollut, kaunistakaan, ainakaan näin sivullisen silmin. Jokin pani hanttiin Kilven vapaamuotisuudessa, muunnelmassa alusta alkaen. Ihan piti kaivaa Raamattu, pölystä puhaltaa ja lukea runollisen Volterin sijasta totuudellisempaa tekstiä asian laidoista: 2.Sam. 11-12.

Ja katso: 11.4
"Daavid lähetti sananviejän noutamaan naista, ja tämä saapui hänen luokseen. Nainen oli juuri puhdistautunut, ja Daavid makasi hänen kanssaan. Sitten nainen palasi kotiinsa."
Nopsaa ja korutonta toimintaa heti eka kerrasta alkean noilla kuninkailla ja muilla mahtimiehillä: yks sormenkoukistus vain.

Onneksi sitten tuli tehdyksi tuo murha ja ihme kyllä kuninkaallakin alkaa omatunto soimata.
Siinä kohti olen nyt.
Kahden vaiheilla, kumpaa jatkan ensin iltahämäriin: Raamattuako vai Kilpeä?

Loppuluhistumista? vailla. Siis kuningas. I suppose.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Jokohan vihdoin remontti

Kauan sitä on mietitty, suunniteltu, mutta aina se on, liian työläänä, jäänyt. Pelonkin takia: mitähän kaiken muovin alta paljastuukaan? Silloin niitä muoveja piti vedellä lattialle ja seiniin. Niin ne viisaat neuvoivat ja niin me tyhmät teimme.

Jokohan tänään alulle? Jos pojat kävisivät ja sovittaisiin että sen yhden, onneksi ainoan, muovihuoneen
  • lattia nostettaisiin
  • sisäseinät revittäisiin
  • ihmeteltäisiin, onniteltaisiin että onneksi vain tämä huone
  • uuspäällystettäisiin.
Aivan muilla päällysteillä, nykyisten asiantuntijoiden suosittamilla!
Tänään suunniteltaisiin ja sitten joskus tuumasta toimeen: kesällä, syksyllä, ensi talvena jne.

Ei kai tuolla niin hengen hätä, kun on jo toistakymmentä vuotta suunniteltu: josko vaihdettaisiin materiaali.
Vähänkö puistattaa.


Muuten:
 
Onkohan Jope Ruonansuu kulttuurinviljelyä;
live-50v-ilta, su Jsuu,
kului niin rattoisasti - joten ei  kai?

Ei kai nyt sentään kopiokonekaan, joka poljeskelee immateriaalioikeuksia?
Sen verran omaperäistä taidetta kuitenkin.



perjantai 4. huhtikuuta 2014

Illan kylpy on aamun kivitys

Bathsebaapa Bathsebaa tässä kahlaan.
Kilven nuoruuden tuotantoa, naisen ylistystä, siis sen Anna-muusan.

Aamutuimaan maistuu aivan erilaiselta kuin yömyöhään sama teksti.
Aamulla kai vielä jotenkuten järjissään, ratio auki, iltayöstä herpaantuneena, kääntyneempänä affektioihin, aistien poluille?

Oli miten oli, vaan niin se vaan Kilven Bathseban luennan kanssa on. Melko luirua rakkauden luritusta jos aamulla Hesarin sijasta erehtyy luvulle.
Vaan annapa kun ilta ehtii niin johan muuttuu lukijankin kallossa ääni:

Ja kaipuu luokses on pohjaton!

Kuningas, tämä katala David, kuuntelee, imee ihastuksensa huulilta kaiken irti: "...niinkuin minä olisin kylpenyt hänen sanoissaan, niin kuin lämpimässä ja punanhohtavassa vedessä, ja minä tunsin oloni niin kuin minä olisin ollut pehmeihin harsoihin kääritty, ja niin kuin lämpimät kädet olisivat hellästi silittäneet minua poskelle ..."

Ja kohta jo tuskissaan kieriskelee: "... niin kuin minä olisin ollut suurien ja kovien kivien kolhima, niin että minä annoin niiden tulla paljasta rintaani vasten, enkä kättänikään jaksanut nostaa suojatakseni itseäni niiden tulolta..."

Mutta kuningas kun on: raivannee turhat esteet tieltä - surmaa Urian, Bathseban sulhon?
Toista se on meidän vähäpätöisempien uhota.



torstai 3. huhtikuuta 2014

Eliel Saarisessa syöm..äsh! ruokailemassa

Onhan se nyt vähän noloa keskellä arkipäivää mennä ruokailemaan hienompiin paikkoihin.
Kyllä syömiseen huoltoasemien ruoka saa kelvata ja niiden arkinen miljöö: mitä näitä nyt on simpukoita sun muita alfabetoja.
Heittää hatun naulaan, hotkaisee ja lähtee etiäpäin!

Ruuan kanssa ei saa leikkiä.
Sen kummempia koreografioita taikka kulisseja ei mahan täyttäminen kaipaa, tuo luonnollinen tarve - eihän sen vastakkainenkaan. Eihän tässä mitään Huovisen Veikon kakkivia aurinkokuninkaita olla.

Mutta kun samaan hintaan, näemmä, niin mikä jottei jos kuitenkin!

 

Siis Saariseen: kiviportaat ylös ja kaksoisovista jyhkeistä sisään. Palttoot naulaan ja taloksi kumartelujen jälkeen. Istumaan, katselemaan näkymiä Pielisjoelle.

Ja siitä sitten hiljalleen homma rullaamaan.

Saa kaikessa rauhassa patapaistia syödä, pikkurilli sojossa nautiskella, herroiksi siis rouvan kanssa. Alkukeittoineen jälkiruokineen.
Maistuu - ja varsinkin se hillitty hiljaisuus.

Monin verroin hillitympää on menonmeininki kuin kouluruokailussa, minkä meno ja minkä lento yhä vielä, monen vuoden jälkeenkin rapistelee selkäpiitä ja joka paikkaa kouristelee. Ja kummallisintahan tuossa työsyömisessä oli että siitä metakan hillitsemistyöstä joutui vielä maksamaan, tosin vain ruokaveron verran!
Vaan olkoon se siitä, nautitaan me tästä.

Ja tähän päivään takaisin: Aina on Vanha Mies, nuoruudesta asti, ollut sitä mieltä että ruokailu on kuin auton tankkaus. Ethän tankatessasikaan sen kummempia temppuile: avaat korkin, työnnät letkun tankkiin, täytät. Ja hoplaa - ajoon, etiäpäin!
Ei siinäkään mitään ylimääräisiä kotkotuksia tarvita. Siinä nyt bensalla leikkimään.

- Vaan josko sittenkin takkia kääntäisi, tai edes talvipompan kesäulsteriin vaihtaisi, symboloi Vanha Mies rouvalleen.

Ajatus kummasti kääntyilee.
Ja sitä ruokkii sekä vahvistaa myös se kun yhden kanssaruokailijan, näyttelijä Maasillan, hyvinvoivaa sivuprofiilia ihailee - jotta taitaisi kannattaa.