Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, ex-lautamies, emeritus ope

tiistai 30. joulukuuta 2014

Tennilä, Tennilä ja Tennilä

(ja Päätalo!= syöttinä   Emoji  lukupelkureille)

- VOi Ei! kuuluu heti voihke sieltä lukupöydän takaa.

Ei, älkää karatko, pikku häkämiehet, sieltä!

En minäkään mikään kommunisti ole, enkä musta, enkä punanaama, enkä kaale, enkä heinäkenkä, enkä enkä ... mikään.
Silti sietää lukea muista ja muita kuin kaltaisiaan. Heti terhistäytyy kun kuulee että vääriä, vääriä ajatuksia, ja poikkeavia, ilma sakeanaan. Ei pidä heittäytyä Holkeriksi Holkerin paikalle ja sanoa kuten Harri Linkolasta: - Eihän noin voi edes ajatella!

Ajatelkaa: Edes ajatella!

Sopii lukea pitkäaikaista vas. kansanedustaja Esko-Juhani Tennilää ja hänen runomuotoista muistelmateostaan Toppari Akadianmäellä, WSOY 2013, eduskuntakausiltaan, ja miettiä että hupsujako se puhuu kun noin puhuu. Älysihän tuo edes lopettaa ennen aikalaisiaan, noita ikuisesti eduskunnassa roikkuvia edustajakollegojaan Kanervaa, Tuomiojaa, Salolaista, Sasia,  BZaa ja kumpp.
Yli 35 vuotta riitti istumista ja kovaa puhetta.

Mutta ironiaakin miehestä löytyy nokko:
"Tekarit työttömälle kotipuolen miehelle."
Päästeli haastattelijalle joka uteli, onko sitä isompaakin aikaansaamista kuin Vuotoksen esto ja vapaa Ounasjoki. Toki, toki: siinä sivussa terveyskeskukset, peruskoulut, ilmaiset yliopistot suomalaisille oltu hommaamassa, tosin 'loppuvuodet on jouduttu lapioimaan hikipäässä soraa kovenevan kapitalismin rattaisiin, ettei se saisi kaik...'
Tuossa vaiheessa runoa haastattelija häippäsee paikalta.
 
Lykkää Tennilä myrkyn myös rouville oikealla:
 
'Hyvinhän teillä asiat ovatkin. Vielä.
Mutta jos markkinaoriin rytyytyksessä
jatketaan perille Pikku-Amerikkaan saakka,
hymy hyytyy teiltäkin -
 
Te ette meitä me emme teitä
tule koskaan ymmärtämään.'

Taklaa Tennilä nimimiehiä kumoon, entinen jalkapalloilija, Karihaaran Tenho/Rovaniemen Reipas, kun on. Katainen, Ahtisaari, Arhinmäki, Siimes Suvi-Anne saavat kintuilleen. Vanhanen on kuivista kuivin. Lipponen nuivista nuivin. Miten Benistä tuli tuommoinen porho, vaikka yhtä köyhistä oloista lähdettiin? Mikä sille tuli?

Antaa ainakin yhden neuvon Tennilä jälkipolvikollegoilleen:
 Eduskuntatalon ei tule koskaan EU:n asiamiespostiksi suostua.

Ei Esko-Juhani toki yksinomaan yksisilmäinen äksy änkyrä lopulta ole, vaan sydämellinen torpan poika, joka vielä sosionomiksi opiskeltuaan ihmetteli - väheksyi jopa itsekin! - kuulumistaan noihin piireihin ja paikkoihin: Vuonna 1975.  Eduskunnan juhlallisissa avajaisissa Kekkosen puhetta takarivissä seisaallaan tummassa puvussa - kravatti kaulassa! - kuunnellessa vaivasi, hetkisen vain, sama tunne kuin kotikylän äänestäjillä: tokko pienen mökin pojassa kansanedustaja-ainesta on.

Josko lie ajatus lennellyt vähän kuin kahdella toisella lapinmiehellä, Päätalolla ja kansanedustaja Tikkasella paraatipaikoilla palloillessaan:

"Körräillessämme Villen kanssa Presidentinlinnan kutsuilla olimme yrittäneet vetäytyä tungoksesta sen verran syrjään, että olimme sanoneet päätämme punautellen:
- Että mehi täällä ällistellään! Onko ennää peli rehellistä.
  - Pannee eppäilemään kun muistan, miten sinä sahata kihnutit Välitalon Aaten renkinä rantteella rangasta pölökkyjä. Ja minä hiiviskelin ruinaamaan kunnan piirimieheltä jauholappua.  
- Ja kumarruttiin räntäsatteessa pöllinärreen juurelle.
Ihmettelymme ei ollut ylpeilyä. Päinvastoin jouduimme ponnistelemaan silmien kostumista vastaan." 

Päätalo, 1998: Pölhökanto Iijoen törmässä

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Henkeä haukkoen

Mikä kuorrutus! Huurre puissa; koivut komeampina kuin keväänkorvilla.
Painautuapa tuonne ulos sisään, kaiken keskelle. Kohta jo itse komeasti kuorrutettuna, valkopartana, valkopipona, valkovaattein.

No suksi, suksi ei luista mihinkään. Koska pakastaa.
Verkkaisesti suksi suksenmitan hinkkaa eteenpäin. Kuuraparta sakenee. Sormenpäitä nipistelee. Järvi jäässä just ja just verkkomiehille, jotka uskaltavat riskeerata ainokaisen henkensä; laivareitillä järven selällä murtaa sisävesialus väylää kaupungin satamaan. Saaren sisällä puiden suojassa ei palella niin paljon kuin rantamilla.
Mutta siis nuo puut! Muhkeina kuin maatalon emännät, heh.


Maan päälle tipahdan, ja hiihdänpähän kunhan päivemmällä leutonee. Nyt tarkastan viimeinkin sen kohdan missä kireässä pakkassäässä asemasodan aikana sotapoika herättää toisen kaverikseen, yksin valvoessaan tylsistyttyään: - Nouse olemaan.
Että mistä kohti Haanpäätä se löytyy, kun Korpisodasta ei löydy, vaikka sinnehän se kuuluisi ikään kuin luonnostaan.

Kysyin apuja taannoin, ja sain: Äej ilmoitti epäilevänsä Saappaita niitä vääpeli Soron hienoja menopelejä, jotka kiersivät kaiken kaikkiaan yhdeksällä miehelle ennen ruojuiksi muuttumistaan, kulumistaan, laukeamistaan ja melkein loppumistaan.

Ja eikö mitä! Sieltähän kohtaus löytyy - ja aivan erilaisen kuin olin sen muistanut!

Idealtaan kuitenkin samanlaisena, pitkästymistä kuvaavana, napakkana pakettina, venyttämättömänä. Kersantti Niva kylvämisen kaihoa täynnä olevan maanviljelijän mielellä ja suulla, kuulkaas:
"Täällä hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä.  
- Nouskaapas, kaverit, olemaan! jyrisi hän kämpässä aamusin.  
Kevät edistyi."
Ei hitto! Kaiken ulkoisen olin muistanut väärin: muka talvi; pakkanen hirmuinen; teltta ja kaksi sotilasta.
Ei mikään yksityiskohta täsmää humeetissa!

Turhaa koko lukutouhu, jos muistijälki peittää ja pettää kaiken? Mutta toisaalta onhan Haanpään läpilukemisesta jo, jos ei nyt yhdeksän, niin seitsemän vuotta kumminkin.

Niin siinä vaan käy, aivan kuten ulkomaan matkoissa: yhtenä myttynä pyörivät kaikki reissut kuin lukemisetkin päässä, kuin pyykki lasiluukun takana pesukoneessa - yhtenä nyyttinä pussilakanan sisään kietoutuneina kaikki vaatekappaleet.

Huom! Mutta itse idis on silti oikea, eikös.

Mitenkäkö noiden saappaiden sitten viimein kävi?
Ne joutuivat toisenlaisiin töihin ojankaivuun, kotiutetun sotamiehen jalkoihin:

 "Niistä ei ollut täällä isoakaan iloa: jalat kastuivat. - - - Väinö Lehto polkaisi jälleen lapion maahan. Antaapa koiven kastua! - Annettiin sen siellä jossakin kastua koko ruumiinkin, jos näytti, että rautaa oli liikkeellä ..."

PS
Kuurakuvan otan päivällä ja lisään sen tänne loppuun, kunhan lukemisen muistamattomuuden ihmeen saan loppuun ihmeteltyä. Niin lupaan. :)  -17 C
Kas tässä valon ja varjon leikkiä tänään jpp.
 93 km/€ (Veju 200!)

torstai 25. joulukuuta 2014

Joululahjaksi metsäkuunnelmia

Kyrö, Tervo, Rönkä, Remes, Vuorinen ...
En suostu heihin. Edes joululahjaksi - aina noita puhuttuja. Ei.

On ilo löytää.
Kaivaa ja löytää.
Ja aina löytyy kun näkee vaivaa ja tietää että takkuusten takana ne kuitenkin ovat, on vain viitsittävä. Löytyi nytkin - ja vieläpä omalla paikkakunnalla sekoitettu, koottu kootta!

  Best of coctail
Raino Harisen koottuja runoja vuosilta 2006-2014 Jussi Reitun metsäkuunnelmina. Äänitetty Rääkkylässä kasetille. 
Kansisuunnittelu Susu Reittu.
Joensuu, Rääkkylä 2014

Ottakaapa tästä hörppy, olkaa hyvä! Glögiä maistuvampaa. Maiskutelkaa - vaikka tätä:

Sedän Sydän Tikittää Tasaista Maastoa

... Talvi tulee kun tahtoo, sille on oma syy - ja aika.
Luonnon voimakas virta, koskien kiveä ja lumimaalatua. Jos pysähtyy, ja katsoo ympärilleen, voi nähdä joka puolella taikahenkeä ...

 

maanantai 22. joulukuuta 2014

Joulumieli vaikka väkisin

Kuiskii kunnon väki:
- Jouluisia traditionaalisia lempeitä hyvää tekeviä lämpöisiä kirjoja, kiitos!
- Joulua tuovia, mielenherkistäviä, siis, please!

Joulumieltä vailla, vai?
Eipä hätää, sillä yksi on taattu.
On Mysi Lahtinen: Joulun aikaan. Jo vuodesta 1987. Rudolf Koivun tunnelmallisin kuvin.

 
Lukeepa sitten joulunpyhinä vakavampia. Niin ei käy kuin yhden esilukijan tässä, joka on tukehtua Kähkösen Graniittimieheen, missä joutuu todistamaan, miten järkyttävä tämä joulurauhaan käyvä maailma on ja varsinkin sen pääosan esittäjät ovat, nämäpä vallan ihmisiksi luokitellut.

Ehei, pois Kähkönen käsistä, neuvostohirvitys syrjään, Graniittimiehen paikalle Joulupukki, toista utopiaa johtamaan: josko se toteutuisi taas näinä päivinä.

Mieluummin näin joulun alla lukee kepoisempaa, arkihuolia heittelee.
Lukeepahan edes, jos ei itse askaroitse, mistä kuusi kotoisin, kuinka suussasulavat namuset valmistetaan, piparitalomiljöö liimataan, kuinka piparnatskut paistuvat, joulun tuoksua tuovat, ja kuinka lanttulaatikko, sinappi makunsa saavat; siihen kortit, tähdet, koristeet ja mitä näitä nyt onkaan joulurilluttimia.
Iloisia possuja aitauksissaan - ja huh! ja hui! kuinka kinkku uuniin pannaan, kun tuo liikkiö on ensin kellarissa suolasaavissa lionnut.

Niin. Leikkimieli esiin kaivetaan. Vaikka väen vängällä.

Tosin ihan iisiä se on, uskokaa tai älkää - Mysin jouluperhepiirin parissa: Äidin, Isän, Mummon, Annan, Ollin, Ilonan, Anun, Heikin, Lillin ... koko suvun.

" - Hyi kun se on ruma, Anu sanoi nähtyään vedessä kelluvan kinkun. - Ihan kamalan värinenkin se on ja ryppyinen kuin - sanonko mä mikä?"

 

perjantai 19. joulukuuta 2014

Armo Hormia osasi olla ilkeä mies

Tuohon mieheen minäkin hölmö lankesin lukioaikoina kaupungin kirjaston parvella luettavaa valkatessani: Runot, luokka 82, sekä Filosofia ja Psykologia 1. Niinhän se meni. Noita kuikuilutti. Niissä oli enemmän liikkumatilaa mielelle kuin jossain rajallisessa faktassa: 3 yhteiskunta, 4 maantiede.
Runojen kyytipoikana siis Hormiaa. Upposi ja uskoin.
  • Ihmisen ongelmia
  • Tunnetko itsesi?
  • Älä pelkää
Unohtui ajan oloon koko olotila, kunnes iltalehdistä jompikumpi viikolla kertoi, millainen mies oli ollut tämä nuoruuden ohjaajani.
Herranen aika minne vieheeni olin viskannut!
Vaan enhän minä tiennyt että Armo Lahja pieksi vaimoaan mennen tullen ja kuin viimeistä sikaa, juopotellen armottomasti Saarikosken kanssa - sen minkä pahoinpitelyltä ja pieksännältä ehätti.

Vankimielisairaalan ylilääkäri hän oli ja uhkasi pistää vaimoonsa semmoisen piikin ettei tokenisi, jos tämä pullikoisi ja erota yrittäisi.

Armo Lahja Hormia (1928 – 1988), Juuan papin poika.
 Suomalainen psykiatri, kirjailija, runoilija, kirjankustantaja ja turkulainen, määrittelee WP.

Hänestä on vaimo-Aiju, Turun tuomiokirkon legendaarinen opas, lehteen lausunnon antanut ja nyt menneisyytensä kirjokansiin kilkutellut, syksyllä jo ilmestyneessä elämän muistelussa:
Sinikka Klemettilä Aiju – Aiju von Schöneman muistelee.

Aiju on ehdottomasti  jossain vaiheessa käsiin ongittava ja pohdittava, että noinko ilkeää ja hullua miestä minäkin olin uskonut ja palvonut keskenkasvuisena - minäkin brutus.

Onneksi en sentään aivan kaikkea uskonut, niin pääsimme yhä elävien todistajien läsnä ollessa vielä nuokin kokemaan ja uudelleen todistamaan: Helmihäät.

Kunnon jouluaterian kinkkuineen nautimmekin eilen Koivikolla.

 
Haastattelu YLE

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kolme kirkollista samana päivänä

 


Ensimmäinen
**********
aamupäivällä
Vahvana, hyvin vahvana leijuu kappelissa tunne oikea paikka kun katsoo mäntyarkkua korokkeella: puhdas pinta, turvaan suljettu, viimaton leposija. Tuolla ei hätäähuolta minkäänlaista.
Haudalle siirryttäessä sanonkin vainajan pojalle: - Melkein kadehdin.

Hautakin mitä hienointa hiekkaa, sitä joka ei roudi.

Toinen
*****
illan tullen
Sydänyhdistyksen pikkujoulussa pj. kertoo jäljellä olevasta elinajastaan: - Korkeintaan kaksi vuotta.
Mutta lisää, ettei mitään hätää, koska hän on nähnyt taivaan, portin sisäpuolelta: siellä vain valoa ja kirkkautta, eikä varjon varjoa minkäänlaista.
- Enää en pelkää kuolemaa. Mutta en elämääkään!

Kolmas
*****
yöpuulla
Lehdessä uutinen. Uutisenmies sanoo jotenkin näin:
- Minut on erotettu kirkosta, vaikken ole eronnut. Joku on ilmoittanut soteni netissä.


perjantai 12. joulukuuta 2014

Kaksi kuntoilevaa kirjailijaa

Tämä ei ole hänen piippunsa seisoo kannessa.
Olisikohan Härkäniemelle kelvollinen? Jos Seppälälle ei kerta käy.

Juha Seppälä antaa Parnassoon haastattelun! Edellinen on kuuden vuoden takaa Suomen Kuvalehdessä.
Ei ole tyrkky, jokaisessa risauksessa ei mukana. Karttaa julkisuutta henkilönä, kirjailijana, ei edes kirjamessuilla piipahda. Kunnioitettavaa.
"Olen kiinnostunut teoksista enkä tekijöistä. Haluan nähdä Esa Tikkasen jäällä - en kuulla hänen puhuvan siitä." 
Siinä onkin Joensuun kirjallisuustapahtumalla työmaata: ensi kesäksi 22 kirjan Seppälä kehiin! Tikkanenhan kävikin jo Joensuussa Jokipoikia valmentamassa. Huonolla menestyksellä. Seppälä voisi panna paremmaksi.

Seppälä on myös urheilu-/kuntoilumiehiä, myös kirjallisuusvertauksissa:
"Novelli on 400 metriä ja romaani vitosesta ylöspäin." Myös käytännössä tarvitsee endorfiiniruiskeen: "Jos liikunta estyy, olen kuonainen ja huonovointinen."

Kyllä siihen kaksi piipullista päivässä vallanmainiosti sekaan sopii - yksi ennen aamuista nelituntista kirjoitusrupeamaa, toinen heti jälkeen. Yhdistelmä on toiminut hyvin kolmenkymmenen vuoden ajan.

Parnasso on puhunut.
Se toinen kuntoileva kirjailija, Hymyn mukaan, on Heikki Turunen, ainakin hotellissa Turun kiertueella. Niin joulukuun lehti juoruaa otsikolla Hissitön Heikki:
"- Hän nimittäin vallan käveli rappusia, eikä käyttänyt hissiä. Taitaa olla Heikillä kuntokuuri meneillään näin syksyn pimeillä. Hoikistunutkin hän näytti olevan."
Uskoako tuota!
Vaikka olen minäkin kerran törmännyt hiki-Heikkiin, neljäkymmentä ajastaikaa taapäin: Mehtimäen takaisella kuntopolulla Linnunlahdella Pyhäselän rantamilla ähelsi juosten vastaan.

Silloinkin ajattelin: Uskoako tuota! Näkyä.

---
Molemmilta ilmestynyt kirja vuonna 2014
Seppälä: Matka aurinkoon
Turunen: Karjalan kuningas

 




torstai 11. joulukuuta 2014

Kaksoisnumeron sijasta miksei viitois!

Älsyttää pikkuisen enemmän kuin pikkuinen peukalo. Se joka heilui tuulilasin ja ratin välissä, kun päivähoitoon muinoin tyttöä kuskasin. Käytiin keskustelu:

- No, mikä?
- Eikö älsytä?

'Parnasso ilmestyy seitsemän kertaa vuodessa.' Lukee lehden tiedoissa. Ilmestysvuosia jo 64.


 Tuli lehti, jonka kannessa piipunnysä.

Parnasso 6-7 2014
 
 Kaksoisnumerolla lupaus täyttyy.

Mikseivät ilmoita raflaavasti: vaikka että lehti ilmestyy 12 kertaa vuodessa, tai sata!
Helppohan olisi etusivulle merkitä pitkin vuotta nro 1-8, 40-69, 96-100.
Lupaus kuittautuisi.

Ei  mitään hurpaa!

Mutta kuten sanottu, silti vain pikkuisen enemmän ärsyttää kuin tytöntyngän heiluva peukalopotti - mikä ihastuttava näky se olikaan!
Pääasia että lehti vielä heiluu ja ilmestyy - sittenkin.

 

tiistai 9. joulukuuta 2014

Yksi Haanpään kohta hakusessa

Paluu eiliseen:
Nouse olemaan.

Vaikka kysynkin, niin:
Tämä ei ole vuosittainen joulukalenteri, joita olen harrastanut ja udellut joutavia, kuten viime/toissa vuonna jopa niin että Vanhis hermostui ja kyseli että apukoululaisinako meitä pidät.
Sanoo mies joka on keskittynyt talouteen ja sotaan!
Jos kaunokirjallisuudesta piittaamattomalla miehellä on vara noin 'kerskahdella', niin uskottava on ja jätettävä yksi vuosi kalenteria väliin ja keskityttävä tuleviin. Eipä silti: hymynkaretta suorasukainen joulukalenteripalaute on vängällä naamalle nostanut pitkin vuotta, koska sehän oli ...

Mutta asiaan eli paikantamiseen sotapojan herätellessä toista toteamalla
- Nouse olemaan!

Voisiko joku ystävällinen lukija auttaa: kertoa missä Haanpään kirjassa ja missä kohtaa tuo neronleimaus laukaistaan?
Jäi hykerryttävänä mieleen tuo telttatilanne Pentti-kautenani, vaan nyt en sitä löydä. Korpisotaa epäilin, muttei se sieltä löytynyt, selailemalla ainakaan.

Laittamattomasti sanottu.
Siinä olisi meille nykyvipeltäjille, tässä ADHD-ajassa, opiksi otettavaa.


 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Ei aina voi olla kirjallinen

Joskus on heitettävä kirjat sikseen ja - elettävä!
Työnnettävä lumet pihamaalta. Nuuhkittava muuttuvaa säätä: joko on aika rossipohjan luukuttamisen. Siivottava remontin jäljet homeettomasta huoneesta.

Hiontapölyt pyyhittävä vierihuoneesta; etenkin nuo lautaset seiniltä rätitettävä, jotka muistoja maailmalta, mailta ja meriltä tulvivat kiillottuvista lautasistaan. Ja varsinkin varottava ettei lasinen Kuuban kukko lipsahda käsistä permannolle, honeymoonmuistot kolmenkymmenen vuoden takaa hajoa sirpaleina lattialle.

Asetuttava aloilleen. Olemaan niin kuin Haanpään sotamies teltassaan. Se joka kaverinsakin herätti noilla ilkikurisilla sanoilla: - Nouse olemaan!
Kiväärin perälläkö tönäisi vai ...

Nouse olemaan.
On siinä oppia, opeteltavaa, opiksi otettavaa nokko.

Puitakin voisi uudella pukilla sahailla, kirveellä pilkkoa lempeää lämpöä tuomaan.
Niin ja muistettava käydä kukkakaupassa kukkalaitetta varaamassa naapurin Irenelle, jonka lähdön hetki koitti - jo laskeutui syvä hiljaisuus.
Miten tuo valaistu joulukuusikin ikkunan alla on tummassa päivässä valju, ei loista sen lampuista kirkkainkaan.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Hammaslahden kautta Harmaalahteen


Hella Wuolijoen Justiina on saanut uuden nimen: Paluu Harmaalahteen.
Tervapään Juhanin nimellä kirjoitettuna  taas sitä ihtiään:
'Paluu Harmaalahteen - näytelmä kertoo Harmaalahden kartanon sisäköstä Justiinasta , joka on saanut talon herralle nuoruudessaan lehtolapsen. Nykyisin nuori herra on Laamanni Harmelius. Hänen palatessa taiteilijarouvansa kanssa perintötilalleen, menneet ajat piinaavat koko talon elämää. Uudelle rouvalle selviää pian, että kartanon taloudenhoitajatar ja vanhan Senaattorskan uskottu palvelijatar, on hänen miehensä nuoruuden rakkaus. Ja että heillä on yhteinen lapsi.'
Tuomiojan Erkin mummo asiansa aina on taitanut: puolenkymmentä kertaa Niskavuorellakin on asiat sovittu - vaikka maton alle pyyhkien.
Enon Louhitalolla näyttelevät, miten kaikki tapahtuu. Sinne jos tästä hirviäisi umpipimeyteen mennä.

Eiköhän Harmaalahden sukutilallakin niin lehtolapset kuin muutkin konfliktit kääntyne niskavuorilaisittain parhain päin, niin ei tarvitse pahoilla mielin sataa kilometriä suuntaansa ajella näillä liukkailla, pimeillä teillä.
Ja jos ei selviä niin ostetaan sitten Hammaslahden kioskilta lohdukkeeksi maan mainiot munkit; niinpä niin: Turtiaisen kioskilta tietenkin, ne Jarkin isäukko-Leon leipomat.
 
 
 

tiistai 2. joulukuuta 2014

Nyt se sitten putkahti

 

Reijo PakarinenPuruveden kalastajat. Kirja-Pakari 2014. 232 s. valokuvin.

Kaverikirja. Kaverin kirja. Pöydälle putkahti.
Pitkän työperiodin jälkeen vielä pitemmän työperiodin tehneistä ammattikalastajista, nuottamiehistä Puruvedellä Savon ja Karjalan rantamilta.

14 tositarinaa säistä piittaamattomista miehistä ja yksi tarina nuottanaisesta. 12 itse eloisasti kertomassa, edesmenneiden - Heikki Haverisen, Oiva Rahusen ja Siiri Pölläsen - elämän vaiheet jäivät suvun muisteltaviksi.

Teos nuottakalastuksesta, joka sukupolven aikana muuttui raskaasta käsityöstä tekniikan myötä aste asteelta kevyemmäksi. Jopa naurettavan helpoksi, uskoako tuota, kuten muuan nuottamies, jo lopettanut, oli todennut: - Moottorilla kaks avantoa jäähän ja ropotti nuottaa kuljettamaan, jiän alle ropottammaan. Kahen tunnin kahvitauko ja sitten konevoimin saalis ylös.
Vähää vaille ettei lie lisännyt vielä että that's it!

Juuri julkistettiin kirja Kerimäen Herttuassa.
Kahvit juotiin ja musiikki pelasi: pianolla Puruveden valssia soitti säveltäjän poika, 65, Karjalainen ja sitä Tunnettua kalamiestä haitarilla kirjantekijän koulukaveri Matti, 65. Kalastajat, soittajia iäkkäämmät, kuuntelulla.
Kymmenkunta nuotanvetäjää läheisineen oli päässyt paikan päälle - eläkekiireiltään. Muutaman kirjassa haastatellun oli sairaus tavoittanut ja voimat vienyt. Iso sakki meitä siellä juhlapaikalla oli; joku tuumikin tunnelmasta jotta tää onnii kun ihtenäisyysjuhlila ois.

Puruveden kalastajat -teos on melkoinen saalis, apajapaikka, dokumentti, jossa murre elää aina kun kalastaja suunsa aukaisee. Äänikirjaksi olisi mitä mainioin.

Näiden miesten mukana tuntee ja kestää armottoman vilun sekä vähintään taivalkoskelaisen työnteonmaun. Näiden miesten mukana elää arkipäiviä ja ihmettelee miksei se pappi voinut Katriinan kastetilaisuutta illemmaksi siirtää, jottei Kostin olisi tarvinnut kesken päivää appaalta* peninkulmaa kotiansa hiihtää, tai miten mielettömän pitkät matkat kalakaupoilla ajeltiin. Tai ...  Ja tosi syvältä riipaisevat ne kalastajaperheiden surut milloin kuolema käy ja tempaisee ennen aikojaan.

Mutta älkääs huoliko: on siellä ilojakin elämässä huolien ja murheiden rinnalla ja hauskoja hetkiä, onnistumisia, isoja kalansaaliita ja sensellaisia.

Niin mistäkö tiedän - vastailmestyneestä - jo nyt, että noin on ja tuolta tuntuu?
No oikolukijan, esilukijan kokemuksella: on tuota pari vuotta lueskeltu ja monesti unohdettu saatu tehtävä, eli pilkkujen ja kirjainvirheiden metsästämisen sijasta huomaamatta harhauduttu kertojien vietäväksi, heidän elämäänsä mukaan. Painaseepa tästä.

Voi olla että murre saattaa olla este toisen murteen käyttäjälle, ymmärtämiselle, vaan on sen viäntö välttämätöntä jotta päästään ite asiaan.
Ja onhan kirjassa puolet muuta kuin murretekstiä ikään kuin kertauksena kuinka kaikki on ollut.

Tietokirjailija, kirjastonhoitaja, FM Reijo Pakarinen on tehnyt varsinaisen kulttuurityön katoavan tai ainakin hupenevan työn sankareista. Jos olisin instituutti, mesenaatti mikä hyvänsä jonka intresseissä on suomalaisuus, tämä isänmaa, palkitsisin kirjan tekijän isolla ja suurella stipendillä. Ja nuottamiehet myös - iliman muuta.
Kirja on tekijänsä kuudes teos.
KS

* Selityksiä
on kirjan loppupuolen osio, sieltä löytyy sanoja joita ei heti niin vain tajua, kuten
heinähäntähujujamekiijjutlamuveitmällipuunpurijasikkoupakko  jne.

Tekijä kalastajiensa seurassa.


 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Aluksi ei eväkään heilahtanut


Ainoastaan silmät liikkuivat erityisopettajakollegalla.
Erikoistuva neurologi viivyttelee. Sittemmin sattuu hoitovirhe aivorunkotukoksen hoidossa, minkä seurauksena on locked in -syndrooma: neliraajahalvaus ja poissa myös puhekyky - vanki omassa kehossaan.
Nyt, yhdeksän vuotta tapahtuneesta, jo oma elämä omassa kodissa.

Marja Korhonen kirjoitti kirjan. Kirjoitti otsahiirellä kirjain kerrallaan: Häivähdyksiä, Myllylahti 2014.

Ääneen sanattomaksi vetää lukijansakin, mykistää, mukaansa imaisee.

Ensi alkuun ajattelin, että luen tämän Marjan kirjan hiljokseen Kähkösen Graniittimiehen ja Lehtosen Putkinotkon ja ymsien ohella.
Vaan kuinkas kävikään.

Tempaisi otteeseensa niin, että muut luettavat saavat jäädä.
Tämä tosi kertomus on luettava heti yhteensyssyyn, mikä omalla lukemistavallani tarkoittaa: viikonpäivät.
Palataan asialle.

"Nyt kun  näen itsekin kaikki faktat paperilla edessäni - loogisessa aikajärjestyksessä -
järkytyn sydänjuuriani myöten yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt ainakin tiedän, miksi tämä kirja piti kirjoittaa."

 
 
lisäys:
ja


lauantai 29. marraskuuta 2014

Mieli miestä kuljettaa


Tai karskisti sanottuna: hullu mikä hullu! Skitsofrenia ei helpolla päästä.

Semmoinen iloinen veikko käppäilee tyhjä rinkka selässä lippuluukkuaulassa Joensuun kaupunginteatterissa. Sata vuotta täyttävä Eliel Sarisen suunnittelema talo kylpee valoissa, oli ulkopuolelta värikirjon valtaama, valotaiteilija Kari Kolan valoliekkileikeissä. (Kola avaa kansainvälisen Valon vuoden Pariisissa teoksellaan Light is here tammikuussa 2015.)

Nauravainen rinkkamies kantelee toisessa kädessä transistoriradiota ja toisella kädellä läppää kättä tiedusteltuaan 'teatteriin tulet? Tervetuloa!'.
Hymy on sydämellinen ja syvä.

Kun kello on pykälässä, laskeudutaan koko katsojakaarti 'paljonpas teitä onkin' siunailevan veikkosen perässä alas klubille.

Ja siitäkös hurlumhei käynnistyi!
Kaiken maailman romujen (todellinen tarpeisto Soila Savela, heh) sekamelskassa.

Kaksi selvää suosikkia tällä hulluksi yhdenäkin, oven kiinni läpättyään, heittäytyneellä näyttelijällä (Perttu Hallikainen) oli: Marilyn ja mallinukke. Marilynia hän maalilla peitteli, hellästi sormillaan sivellen, mutta mallinukelta pään väkivalloin irrotti.

'Kaksi virhettä tapahtui Islannissa 1949, Natoon liittyminen ja minun syntymiseni'.
Jotenkin noin tunnusteli hulluuden sisuksia kaiveleva mies, se Perttu Hallikainen, joka oli matkustanut vierailulle Kajaanin kaupunginteatterista monologia, mielisairaalan hoidokkia esittämään. Hiki valui kun ehtiä piti vähän joka paikkaan tilan - sen sekamelskan keskellä: tynnyreiden, kanisterien, purkkien ja purnukoiden, paukkumuovipeitteiden, puulaatikkojen, pamppujen ja kapuloiden.

Näkyvillä, esillä, näytillä siis, pursuamassa sisäinen mielentila.
Kupli iholla vesi, kuului huuto, paukkui ja kolisi. Musa pelasi.

Oli se lopulta ihan sympaattinen, se hullu.
Viimeistään loppuhuipentumassa tavallistui, ikään kuin, ravintolalaskua kuitatessaan: yksi meistä. (heh)

On näitä hulluudenmonologeja näyttämöillä nähty: mm. Joensuussa Timosen hulluutta, Kansallisessa Tarmo Mannin Gogolin Mielipuolen päiväkirjaa.

Ei hullumpi esitys!
Ei sen hullumpi kuin noiden starojenkaan tämä Perttu Hallikaisen 15-vuotis-taiteilijajuhlanäytelmä.

Täysillä peliin Hallikainen itsensä liotti, uppousi niin etten tohtinut tuntisen esityksen jälkeen loppukeskusteluun jäädä; oli näet tuntunut kaikki liian oikealta: ties minkälainen vielä hullumpi hulluus olisi tarttunut nykyiseen...

Islannin Einar Már Guðmundsson tällaisen ropinan oli aikoinaan romaanina luonut ja kirjoittanut meille nimellä Kaikkeuden enkelit - soolon särkyneelle mielelle, skitsofreniaan sairastuvan Paulin elämäkerran. Kirjailija kirjoitti teoksen veljestään, joka sairastui psyykkisesti. Romaani sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995.


Näyttelijä Perttu Hallikainen. Kuva Aino Kivi.


maanantai 24. marraskuuta 2014

Hurmehenkeä ei kaikilla


Päivän reuhtomisen jälkeen, ja mitään löytymisen jälkeen, oli aika tarttua kirjaan. Olotuoli oli remontin takia siirretty vika paikkaan, yltöhollin päähän kirjahyllystä, onneksi niin niin ei niin pahalta tuntunut.
Kättä vaan oikoseen ja huntterissa kirja kouraan, jotta ne Karo Hämäläisen kolmetkymmenet sivut, lukuvelvollisuus, tulisi täytetyksi.
Minä, joka en sotakirjoista kostu, läksin Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan matkassa sotaan, kohta jo hurmetta huulilta pyyhkien:
"Nopea hiihto halki öisten metsien, äkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin, saaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään, ennen kuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno siellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Siinä kulki Kylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden, tähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin."
Yli 800 taloa tuolla keikalla poltettiin ja hävitettiin.

Kaipa tekin pääsitte juoneen mukaan: Olavinlinna isäntä, linnapomo Pietari Kylliäinen siinä joskus 1400-luvulla kävi tapahtumatonta elämää, yksitoikkoista alakuloa, niin omaa kuin linnueensa, hoitamassa satamiehisen suksimiesjoukon kanssa rajan takana.

Aika mamiksia me nykyurhot olemme, ei meistä tuommoiseen yksin. Vähintään Natoa siihen tarvittaisiin.

On se aikaa ollut, on on, ennen. Samanlaista kuin nyt Turkissa, Syyriassa, Afganistanissa, Egyptissä, Libyassa ja Ukr...

Kirja on siis Ivalon & Wilkunan Suomalaisia sankareita, toinen painos, Kustannusyhtiö Kirja, Isak Julinin Kirjapaino, Tampere 1918.
Yksi kirjan 23 sankarista on Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Tämän talonpoikaisjohtajan myötä Olavinlinnan kuolemattomien symbolien joukkoon kohosi miehen musta pässi, oinas, joka kalliolta valppaana tarkasteli Kyrönkosken kuohuja suojellen linnaa vihollisilta.

Käyräsarvipässin ja yhä uusien mustien pässien maine jäi, ja kunnia yhä jatkuu; sen sijaan Pietari Kylliäisen jäljet ovat hävinneet historian kirjoista niin tarkkaan että lopulta jälkipolville on ollut kerrottavissa vain lyhyt tarina: Taisteli ja kuoli.
Meistä monesta ei taida jäädä noinkaan pitkää  CV:tä.

En kovin uski ole tarttumaan sota- taikka sankarikirjallisuuteen, vaan tämmöisinä poikkeusaikoina, kuten nyt kun remontti päälle painaa, mitä sen on väliä mitä lukee. Pääasia että remonttihuolet unohtuvat.
Kaipa minussa kumminkin pohjimmiltaan on samaa toivetta kuin siinä oppilaassani, joka lähes puolenvuoden ajan joutui aamuisin kuuntelemaan muun luokan kanssa ääneen lukemaani Santeri Ivalon Erämaan taistelua.
Jälkikritiikissä tämä neitokainen kirjoitti lyhyen napakasti:

 "Isona minusta tulee kirjastonhoitaja. Santeri Ivalon kirjat piilotan ylähyllylle toisten kirjojen taakse."

 

perjantai 21. marraskuuta 2014

Karjalainen kirjapöytä - ves kielellä

 
 

ylävalokuvat Veikko Somerpuro
Kolminkertainen hyi!-huuto  
Heikki Turuselle ja Tuula-Liina Varikselle.

Ettei vain pientä väheksyntää tai mitätöintiä olisi ilmassa ollut, kun ensimmäisessä kattauksessa oman osuutensa puhuttuaan, kirjasyksyyn kirjoittamansa kirjan selviteltyään, luiskahtivat nimikuulut ovesta ulos Ukrin järjestämästä kirjailijamatineasta öylisiltana.  [eilen suom. huom.]

Ainakin toisten kätten jälki ja töiden arvostaminen ei näin ollen tapissa ollut. Eivät, kuotot, en paremmin sano, vedonneet edes kiireeseen pois luikahtaessaan.
Tuula-Liina kaiken huipuksi oli juuri niiannut Ukrin Vuoden kynä -palkinnon.

Parikymmentä kirjailijaa jäi paikalle seuraaviin kattauksiin - kuka mitenkin P-Karjalaan sidoksissa olevaa konkareista esikoisiin, Matti Kettusesta Pentti Straniukseen. Eeva Tikka istui lukuhimoisen yleisön joukossa, kun estradilla selvittivät
Anna-Liisa Alanko runoa, Jukka Niskanen dekkaria, lieksalais-petroskoilainen Arvi Perttu romaania, Paula Saunio runoaforismia, Martti Väisänen erätarinaa jne.

Nimikuuluista Muikku-salissa oli Maaria Päivinen koko kaksituntisen, Leena Lehtolainen, Martti Mäkelä, Marja-Leena Tiainen, Marja Björk olivat estyneitä.

Marja Björkin kirjan mustalaiselämästä, Mustalaisäidin kehtolaulu, olisin ehdottomasti halunnut ostaa tai arpajaisista saada.
Eip' arpa antava ollut.
Mutta toisen hyvän sain, kolmen tupakkatopan hinnalla: Matti Torvinen Lukeminen vaarantaa terveytesi - tuo huovislais-ollimainen pakinakokoelma taannee hauskan elämän useaksi iltarupeamaksi.

Oli esittelyssä myös lukemista, kuvakirjaa lapsille, nuorille Maaliviivaa, rumaa kirjannimeä, Nussimajänkän jääkärit, jos kaunistakin, Taivassilmät ...
Jo ilmestynyttä ja vielä tämän vuoden puolella ilmestyvää.

- Kirjoa laijast laitahan! lausahtais tästä kaikesta karjalaismummo.

Kelpaa karjalaiseen kirjapöytään käydä.



****************************'
JK
puuttuu alla olevalta listalta ainakin Reijo Pakarinen, jonka kirja Puruveden kalastajat, julkistuu 2.12. Kerimäellä.

UUDET KIRJAT 2014 – POHJOIS-KARJALA 
(Kustannetut teokset. Listalla on sekä maakunnassa asuvia että täällä asuneita kirjailijoita)

Alanko Anna-Liisa: Tämä tuulinen tie. Hai, 2014
Björk Marja: Mustalaisäidin kehtolaulu. Like, 2014
Harinen Raino: Kaikki syntyvät laukauksesta. Runoja. Kustannuskynnys, 2014
Hietala Nelli: Käsipohjaa. (asuu Hämeenlinnassa) Nemo, 2014 
Hyttinen Päivi: Jahti. Kustannuskynnys, 2014 
Hyttinen Veli-Matti: Lötjösen sissien mottisota: verinen sotaromaani. Kustannuskynnys, 2014      
Hyttinen Veli-Matti: Nussimajänkän jääkärit: verinen sotaromaani [osa 1]. Kustannuskynnys, 2014 
Hyttinen Veli-Matti: Varjonen & isäntä Holopaisen tapaus: salapoliisiromaani. Kustannuskynnys, 2014 
Ilvonen Jouni: Kollin oppivuodet: elämää Neuvosto-Suomessa. Arator, 2014 
Keränen Mika: Maaliviivalla. (nuortenkirja; asuu Virossa) WSOY, 2014
Kettunen Matti: Unelmalohia ja lohiunelmia. Karisto, 2014
Kinnunen Tapani: Noustiin kellareista. Robustos, 2014
Lehtolainen Leena: Kuusi kohtausta Sadusta. Tammi, 2014 
Mäkelä Matti ja Tero Tähtinen: Vanha metsuri ja metsähippi. Kirjeenvaihtoa 2012 – 2014. Savukeidas, 2014 
Mäkelä Matti: Perseet olalle on taitolaji. (yhdessä Mikko Mäkelän kanssa.) WSOY, 2014 
Naumanen Tauno: Tiemestarin kirja. Hai, 2014 
Niskanen Jukka: Bereniken hiukset. Myllylahti, 2014 
Niskanen Jukka: Tapaus Bouchra. Myllylahti, 2014 
Okkonen Tarja: Vuosisadan rallaustarina. (asuu L-rannassa) Kustannuskynnys, 2014 
Ovaskainen Viljami: Bongaa auto. Readme.fi Oy, 2014 
Perttu Arvi: Kipu. Myllylahti, 2014
Puustinen Kimmo: Arne Tammertin kuljetus. Nordbooks, 2014 
Päivinen Maaria: Sinun osasi eivät liiku. (asuu Saksassa), ntamo, 2014 / On nälkä, on jano. Into 2014 
Pääkkö Eija: Taivassilmät. Kustannuskynnys, 2014 
Rannela Terhi: Läpi yön. Otava, 2014 
Reittu Ninka: Messi ja Mysteeri : käpälät kohti seikkailua. Otava, 2014
Sainio Paula: Koivikkoyö, runoja. Kirjokansi, 2014 
Sairanen Saimi: Rakkaus lähellä maata. Nordbooks, 2014
Stranius Pentti: Vähän karvas jälkimaku. Novelleja. Kirjokansi, 2014
Tanskanen Kalervo: Silta. (asuu Lahdessa, kotoisin Enosta) Hai, 2014
Tiainen Marja-Leena: Kyttäyskeikka. (nuortenkirja, selkokirja; asuu Kuopiossa) Avain, 2014 
Torvinen Matti: Lukeminen vaarantaa terveytesi. Hai, 2014
Turunen Heikki: Karjalan kuningas. WSOY, 2014
Turunen Tuula, Kolho Heli: Sinulle. Aurinko Kustannus Oy, 2014 
Vaarnamo Ulla: Yksitoista ovea ulos. Runoja. Kirjokansi, 2014 
Varis Tuula-Liina: Naisen paras ystävä. WSOY, 2014
Väisänen Martti: Ikimetsien kruunupäät. Myllylahti, 2014

lähteenä 
[Ukri tiedottaa] Pohjois-Karjalan kirjailijamatinea + http://www.ukri.net/?page_id=1018 +
oma

torstai 20. marraskuuta 2014

Abstraktion jokapäiväinen nälkä

Suurin osa kanssakulkijoista haluaa liikkuvia kuvia mieluummin kuin kirjoihin jähmettyneitä, so, tv:tä enemmän kuin kirjoitettua sanaa seurakseen. Mielikuvituksen köyhyydestäkö kysymys? Konkretian kaipuuta. Näppituntumassa on turvallista.

Muutamista meistä konkretiaa on yllin kyllin ympärillä, pulahdus muutaman kerran päivässä abstraktion jäihin virkistää kuin avantouinti talven keskellä.
Siis kirjoihin käy!

Tänään on vuorossa Päivän välähdyksiä, toim. Leena Huhtaniemi ym, Nimi ja syntymäpäiväkirja vuodelta 2005, Kustannus Oy Uusi Tie.

Tänään on Jarin päivä.
Kirja kertoo, ja lukija vierellä lukee ääneen, nimen lähteneen elämään omaa elämäänsä Hjalmarista, joka merkitsee kypäräpäistä sotilasta. Pohdimme:
Hjalmar Munsterhjelm onkin siis Jari Munsterhjelm, mikä tosin vähemmän uskottavalta taiteilijalta vaikuttaisi. Siinä kyllä nimi miehen pahentaisi ja maalausten arvoa alentaisi. Ehken.
Mutta siihen abstraktioon, sitähän tässä jäljitämme jotta sillä tämän päivän nälkämme saisimme ruokittua.
Löytyy löytyy kun lukua edetään, pian kuuluu, kas tässä:

', mikä merkitsee Kristuksen sovitustyön armon omistamista.'

Se on siinä! Ei kosketeltavissa. Eikä hetikään ymmärrettävissä.
Haukon henkeä kun kuulen vieriääneen lausumana nuo sanat: sovitustyön armon omistamista.

Että sen täytyykin näin monimutkaiselta kuulostaa, sen Jeesuksen ristillä roikkumisen, sen idiksen taivaaseen pääsystämme. Kops vaan ja portit auki!

Jatkamme - vapautunein mielin lukemista ja kuuntelemista:
On pukeuduttava vanhurskauden haarniskaan ja pelastuksen kypärään jotta viholliselle, sille saatanalle, hengellisessä sodassa pärjäisimme.

Nyt tuo kaikki, juutunnan jälkeen, on helppoa kauraa pureksia ja niellä, so. ymmärtää.
Uskokaa tai olkaa uskomatta!

PS 2
Eihän siitä eilisestä kellarin ikkunan sulkemisesta mitään tullut, auki yhä on: olisi pitänyt ulkopuolelta käydä tönäisemässä hyttysverkko pokineen irti ja vasta sitten ryhtyä sulkuhommiin; monimutkaisena jätin homman hamaan tulevaan. Ja kokeillaanpa enkkoja jos joulukuulle pääsisi akkunat auki Eurooppaan; kuumavesiboileri voi olla eri mieltä. 

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Sitkistyy kun mutkistuu

 

Eipä ole iskenyt  Kärpästen herraGolding William, kuten tuolla kerrottu jo on.
Jos eläisi kirjailija, olisi 103 vuotta. Ei mahdoton ikä, sillä onhan meilläkin Pankin-Aino täällä 101 v, pirtsakka likka, ainakin viimeksi kun 100-vuotisjuhlia vietteli.
Lord of the Flies ilmestyi Englannissa tasan 60 vuotta sitten, 1954, suomeksi julkaistiin 1960.

Mikä on kun ei otetta Kärpästen herraan ikinä ole saanut: kesken on yhä,vaikka yritetty on. Jopa oppilaiden kanssa mutamana vuonna aamuluennaksi. Mutta ei kun ei.
Jospa nyt saisi pontta kuvan tekstistä, joka käsittelee Peter Brookin 1960-luvun alkupuolella filmaamaa elokuvaa ihmisten, poikien, käyttäytymisestä eristyneissä primitiivisissä oloissa:

"Kammottavan herkkävaistoista eläytymiskykyä osoittaen he 'näyttelivät'  Goldingin tarinan sivistyksen toivottomasta taistelusta ihmisluontoa vastaan."

sivistyksen toivottomasta taistelusta ihmisluontoa vastaan

Tuohan on rousseaulaisuutta tuo!
Ja meitä Mats-kollegan kanssa: ruisjauhoista et vehnäsiä leivo!

Josko sittenkin kävisi limppuun kiinni, pureutuisi oikein, kai siitä jotain irti saisi kun Nobelin-jakajatkin ovat saaneet ja palkinnet Goldingin vuonna 1954. Vaikka Nobelin kirjallisuuspalkinto nyt mikään tae ole: vanhojen horoukkojen, vielä vanhempien kuin minä, tikanheittoa. Montako klassikoksi jäävää sieltä on seuloutunut?

Mitä horisen itse? No sitä vuosikymmenten puuroa jatkan, Kansojen Kirjallisuuden tusinaosaista sarjaa hampaat irvessä maaliin luen:
  • jäljellä enää 405-302= 103 sivua seitsemästätuhannesta sivusta ja
  • aikaa kulunut lipo 35 vuotta! 
Kaikkeen sitä itsensä on yhyttänyt, nossipoikana.
Maraton tämä kirjasarjasuoritus on: viimeinen vitonen horjuttavana; hoippuen maaliin, joka näkyy jo.

On loppusuoran aika ja koko Amerikka edessä!
Sen sodanjälkeinen kirjallisuus: Mailer, Williams, Miller, Porter, Salinger, Bellow, Roth, Nabokov ...



PS 1
tänään on aika, tai aikomus, sulkea kellarin ikkuna: sentti lunta maassa ollut jo viikon - ks. viime vuosi.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Kriitikot eivät pölöstele

Salin puolella luen Putkinotkoa ja kirjoitan etenemisestäni, jonka vauhti ei päätä huimaa - kuten ei minkään kunnon aito suomalaisen romaanin kanssa: ei yhtä kunnon kirjaa kuukaudessa lueta!

Kieltä - sanoja, lauseita, kappaleita - on nieltävä märehtien lehmän lailla, itse tapahtumia työnnettävä, sovellettava kaikkiin mahdollisiin reikiin ja koloihin, aktualisoitava ja historioitava.
Tunne etuteljolla edeten.

Pitää pölöstellä päästäkseen kirjan sisään, Onnen maahan.
"Tunteet ovat isoja ja siitä minä tykkään, koska sitä on aina joutunut vähän demppaamaan, ettei joutuisi täysin naurunalaiseksi."
Lainaus on Markku Pölösen suusta ja aiheena Mozartin Taikahuilu, jota elokuvamies ohjailee Joensuussa: Huba Hollókõin johtaman kaupunginorkesterin säestämä ooppera saa ensi-iltansa perjantaina.
"Patetiaa on joutunut välttämään, mutta nyt ei ole tarvinnut."
Oopperassa on siis toisin: pölöstely sallittu ja toivottu, kun vain muistaa että 'tässä on tömäkkää asiaakin taustalla'.

Ohjaaja ohjaa muille.
Kirjailija kirjoittaa muille luettavaksi, säveltäjä säveltää muille esitettäväksi.

Mutta.
Katselija katsoo, kuulija kuuntelee ja lukija lukee itsekseen itselleen.

Vai oletteko muka kuulleet lukijasta joka lukisi romaania, novellia, runoa tupasessaan muita varten!
Jos olette niin olette tavanneet kriitikon. Erotuomarin, tuon pallopeleistä tutun seepran.

Hehän harvoin objektiivisuudessaan veneilevät tunteet etuteljolla - vai kuinka?
Kriitikolle on sanottava, tavanlukijoiden, aina tavatessa suorat sanat, tyrmättävä:
- Haista huilu! - Senkin puusilmä!

 
 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Sydämmellisesti

Tahallaan tahallaan kahta ämmää tarjoan, vaikka jo armeijassa ylikessu opasti muuatta kirjoituskoneen näppäilijää että 'Elä hyvä mies: EI suomalaisen miehen sytämmeen kahta ämmää mahu!'.
Meillä kuitenkin oli semmoinen juhlatilaisuus eilen että useampikin naisenpuoli siellä oli, miehiäkin yhtä enempi.

Täytimme 40 vuotta.
Ei ikä ei mikään!

Varsinkaan yhdistykselle tässä pian satavuotiaassa maassa.

Sydänyhdistyksemme täytti ja piti pienet pippalot.

Sydäntautiyhdistyksenä se oli perusmuurattu, sittemmin nimeä siistitty, raplingit ja roiskeet, tuo senkö tautinen, kaavittu pois pahasta muistuttamasta.

Niinhän on muoti: kuolema piiloon pantu.
Vain televisiossa ja tietokonepeleissä viihtyvät ruumiit - siellä sen hanakammin.

Pekka Puskaa ei toki pienyhdistys raaskinut paikalle pyytää - jottei kassa olisi tyystin tyhjentynyt? - juhlapuhumaan. Vaikka Pohjois-Karjala-projektin syntysijoilla elelläänkin. Lie Pekka peräti perustamassa piipahtanut.

Vaan ei Juha Pekkaa pahemmaksi jäänyt.
Paremmaksikin pisti sisätautien ja kardiologian erikoislääkäri Juha Mustonen, läheisenlämpöiseksi teki juhlatunnelman. Inhimilliseksi omista vaiheista kertoessaan, siitä miksi lääkäriksi ja miksi juuri sisätautien:
- Oma isä oli juuri niitä karjalaisia miehiä, joita tauti vei. Sepelvaltimosairauksista siihen aikaan puhuivat ukot maitolaitureilla ja aina kuullessaan että tuon ja tuonkin tilan isäntä oli taas tautiin sairastunnut, alkoivat pohtia mitenhän senkin tilan nyt käy kun isäntä ... niin, kuolee.
Sen verran varmaa hengen lähtö oli siihen aikaan.

Mutta toista on nyt; projektin jälkikaiuissa ovat asiat korjaantuneet. Kun on jätetty ne kolme myrkkyä pois: suola, tupakka ja rasva. Liikuntaa lisätty.

Kolesterolit hoidettu Karppasista huolimatta.

Että semmoinen valoisan mielen juhla meillä, tautisilla ukoilla - jos niillä ämmilläkin.
Ja voitte arvata mihin lauluun juhla huipentui, seisomaan nousten.


lauantai 15. marraskuuta 2014

Omppuvarkaissa - ikään kuin

Vanha Mies ei kaikkeen ylety, ei ennätä, ei ole aikaa. Jäljellä. Hirvittävästi. Pitää keskittyä olennaiseen, jotta jalka lankulle osuisi. Vanhaan siis.
Kirjallisuudessakin.
Onhan se nyt noloa jos heittää veivinsä eikä ole lukenut kaikkea säilynyttä ja säilyvää, so. yhtä hyvää ja kahta kaunista! Tuokin Odysseus Irlannista vielä lukematta, onneksi sentään Dantet, Dostojevskit ja muut Gogolit ovat tulleet huuhdotuiksi kurkusta alas syvälle sieluun.

Jokunen uudempikin silloin tällöin mahtuu uppoamaan Vanhaan Mieheen. Sen verran aina tilaa löytyy, kun sielun sopukoitaan siivoaa ja järjestelee palikoita paikalleen.

Muutamiin kustantajiin on sen verran vielä suhteen rippeitä jäljellä, että lähettävät pyynnöstä tuoretta tavaraa käsittelyyn, nyt Päivisen jälkeen Kähkösen: Graniittimiehen mieli kääntää granaattiomenaksi. Näin pääsee Vanha Mies ikään kuin omppuvarkaisiin.

Tämän vuoden Finlandia-palkinto ehdokkaaksi on seuloutunut Sirpa Kähkösen Graniittimies, Otava 2014, kertomus Neuvostoliittoon, vapauden valtakuntaan hiihtäneestä pariskunnasta. Petrogradista löytyy konemestariperheelle, lapsi tuloillaan, pimeä pannuhuone: valoton mutta lämmin pöksä on alun asuinpesänä; eikä se hassumpi paikka olekaan, sillä ainakin asuinasia 'Meillä oli paljon paremmin kuin kymmenillä tuhansilla muilla'.

Tästäpä sitä lähdetään kahlaamaan kohti huonompia aikoja, ei tietoakaan nykyisestä Pietarista, jonka neonvaloja, liikennettä, noita länsimaisen kehittyneisyyden huipentumia moni pimeän Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton jäljiltä käy ihastelemassa.
Vanha Mieskin höpiintynyt niin että istunut jopa Pietarin jääpalatsissa ihastelemassa Ilja Kovaltsukin SKA-seuran, tuon Putinin mainosikkunan, railakkaita otteita.

Eiköhän tässä tule Kähkösen myötä myös aina ihana Nevskikin vielä monta kertaa eestaas rampattua ja Neva ylitettyä.
Ja saattaa totuus muuttua kovinkin toisenlaiseksi.

torstai 13. marraskuuta 2014

Marrastaa


 

 
Uimahallin parkkipaikalla istuu Vanha Mies etupenkillä, kuski poistunut allasjumppaan.
Harmaata marraskuuta; voitte kuvitella: veden tihrua ja halliin valuvia värittömiä vaatteita, kalpeiden naamojen kuljettamina.
Ei hätää.
No problem: VM on varustautunut, koska on tiennyt mikä märkänäkyvä alakulo odottaa jos jää kurkuilemaan tuulilasitöllötintä. Ja muutenkin, koska ollaan vasta matkan alkupuolilla, yhtä istumista edessä enemmänkin: tihkupäivinä rajalla bensanhakijoita sadepilvin pimein piristystä päivään etsimässä; piristyvät kyllä nälviessään ryssän tullin hitautta, saavat tuntea ylemmyyttä hetken, tai jotain.

Hesarin lukee ensin ja sitten hiljalleen uskaltaa ottaa limanuljaskan käteensä. Hitto mikä kirja! - kuin räkä, joka ei tahdo irrota sormista jos sitä kerrankin kaapaisee; toisaalta ei haluakaan, haluaakin pyörittää mälliä mielessään. Miehet paskoja - no se nyt ei mitään uutta, mutta että nainen noin pahapaska akka! Tänään pahimmillaan. Tänään sille kelpaa kymppivuotiaan pippelelikin miestä edustamaan.

Vanha Mies madonnaa etsii, löytää kaikkea muuta. Kestää, tietäessään että:
Onneksi tämä on vain kaunokirjallisuutta.

Ei totta tosiaan saa, saata olla.
Ei niin totta kuin tuo tuulilasin takainen. Nuo hallille värittömin naamoin ja ketinein lampsivat, totiset todet.
Sulkee kirjan, vaivoin saa suljettua ja irti puisteltua käsistään: jotenkin haluaisi nähdä vieläkö pedoa pahempaan paholaisnainen, sekopää, vielä pystyy ja kykenee.

Uimari tulee punaisen pirteänä. Sopivaan saumaan, VM välttyy oksennukselta.
Etiäpäin.
Rajalla on ruuhkaa, ei Suomen vaan Venäjän tullissa tietenkin.
Tuulee ja sataa.
Marrastaa.

Edessä jokin puolen tunnin odotus about minkä jälkeen kun ensimmäisen puomin palelijavirkailijalle ovat huikanneet privietinsä kera passiviisuminsa vilauttaneet. Ovat ne ystävällisiä kumminkin siihen nähden mitä ennen, tavaritsit. Vaikka Putin on mitä on.

Vartin päästä kun autoa on tuontuostaan sammutettu ja sytytetty, nyitty pätkissä eteenpäin, rumpattu, saavutetaan korkea katos, missä kuskilla alkaa koppileikki: lunkulta lunkulle riento. Vanha Mies pääsee vähemmällä: kävelee vain sisälle tullirakennukseen ja hymyilemättä ojentaa lasin alta kolosta matkustusasiakirjat, passiin liimatun viisumin ja migraatiokortin kahtena kappaleena.

Yhtä verevä nainen kuin se uimahallin parkissa luettu pahis, katsoo pistävästi silmiin, Vanha Mies aivan hätkähtää, ettei vain olisi se kirjan miehiä nielevä nainen, joka hakkeloi kaikki kynsiinsä joutuneet miehet.

 
 

tiistai 11. marraskuuta 2014

Huonomakuisena olemista


Melkoisen Slummisuutarin tarjosi Joensuun kaupunginteatteri iltapäivään, heti sen jälkeen kun poika oli tarjonnut isänpäivä aterian; siksi kai nukuttikin makeasti kuin oravaista heti syönnin päälle, vaikka meno melkoinen oli teatteriväellä.

Perinteisestä Nummisuutarista ei ollut jäljellä kuin nimet ja juonentynkä, kaikki muut oli muutettu ja ulkoistettu: heh! Markku Maasiltakin mahakkaana goottiäitinä ja Rantasalo pyöränsarvissa kuin paraskin Merckx. Siinä seassa temmelsi sitten Eskosemme, Laura Hänninen, voimalla.
Entinen toki oli lopputulos: poikamies mikä poikamies (tämä nainen!) - ei muuta kuin takaisin peräkamariin.

Mutta noista enemmän tuolla ja täällä enemmän näistä vellosista: Matti & Teppo. Nämä turkulaiset olivat tyrkyllä iltasella syönnin ja näytelmän päälle.

Hitto kun olivatkin iltaseksi syötävän hyviä, vaikka kumpikin vanhoja kuin mitkä, yli kuudenviiden!
Takana
  • 2,5 milj. km
  • 1,5 milj. myytyä levyä
  • 32 kultalevyä
  • jne.
Ja kaiken takana fiinimmän väen halveksunta.
- Näinkö huono musamaku sinullakin! paheksuin Sydänpiiriä johtavalle väliajalla törmätylle. 
- No ei kai nyt nämäkään 1200 maksanutta tyhjästä voi maksaa 45 euroa ja kaikki sitten väärässä olla, totesi Tämä, - vaikka kuuntelen minä muutakin.
19 neliön kodista tänne tuhansien neliöiden Areenalle on pitkä taival.
45 vuotta kiertuetta.
Nyt liikkeellä kahdella rekka-autolla ja yhdellä linja-autolla kertoivat tulleensa: 12 esiintyjää näkyvillä lavalla, liki saman verran esiintymätöntä taustatöissä.

Jutuissa itseironia kukkii, mikä hauskinta, ja itse musa kuin tahko: lähtee, pyörii ja kas kas! kohtakos terästyvät tahkottavat - no me huonomakuiset.

Aivan toista olisi mennä kuuntelemaan näiden velipoikaa oopperaan, saisi nokkaansa nostaa kylillä kävellessä.
Eikä siellä kuulisi mitään näin banaalia, niin kuin Tepon juttua Alkosta tai Matin juttua Valamosta:
- Alkon myyjä kysyi että lihan vai kalan kanssako viini? - Ei kun Matin.
- Meillä muuten on porttikielto Valamoon! - Meillähän on periaate kaffeilla että munkki puoliks.
Silti: starat ovat staroja!
Sanokoot muut mitä sanovat.
Tohdinhan minä ladallakin ajaa, toisten tuhinoista välittämättä.

Siis josko nämä ovatkin vahvaitsetuntoisille tarkoitettuja nämä matit ja tepot ja ladat?

10 km/20



lauantai 8. marraskuuta 2014

Painia kielen kanssa

Kulttuurivihkot 6/2013 (mainio alku tälle kielipainille: tietokoneen kielenkorjausohjelma vänkää sanaa vihkot, alleviivaa sen punaisella - siis ei tunne sanaa!) käsissä, kannessa ihana
Kalle
Päätalo, jonka joka ainoan sanan, 29081 sivua, olen lukenut, öhöm! Niin Iijoet kuin Koillismaat ja kaikki mikä kansiin on pantuna (pahana joku siellä lisää). Mutta Kalleen en enää puutu, puuttukoot muut, kuten esim. Kai Hirvasaho, joka kolmatta löyttä möllärimestarin Iijoki-sarjaa lukee.
 
Eilen papuilin tuon saksani kanssa, kun ei luista, ei sitten millään - suksetkin puolta paremmin.
   Siansaksaa osaisin, mutta sitä ei kukaan muu, sillä jokaisella oma siansaksansa. Sen kanssa olen yksin niin kuin se buabuska, josta suomenkielen professori Alpo Räisänen aikoinaan kertoi: miten hyvillään kamassimummo olikaan kun muutaman vuoden ummikkona elettyään ilmestyi tuvan ovelle tutkija, joka oli opetellut yliopistossaan kamassin, kielen jota enää puhui vain tuo mummo.
Mahtoi tuntua mukavalta.
     Niin.
  Kulttuurivihkoissa painitaan Ruotsissa kaikkien kielien kanssa. Språkförsvaret puolustaa kaikkien kielien kukintaa Ruotsissa, ehdottomasti puolueista riippumattomana, mihinkään poliittiseen piiriin kuulumattomana, sitoutumattomana toimijana, minkä vuoksi monet arvostetut ja tunnetut kulttuuripersoonat ovat messissä mukana, jos moinen alatyylinen ilmaisu näin hienossa asiassa sallitaan.

Tuommoinenkin kesken jäänyt jutun juuri löytyi varastosta.
Sijansa saakoon mestari nyt näin syntymänsä ja kuolemansa kuukautena ja ennen kaikkea isänpäivän alla. sillä
- niin monesta lukijasta Kalle kuin isältä tuntuu.

11.11.1919 - 20.11.2000
****************

ps
talven ensimmäiset murtsikkaHIIHDOT eilen;
tienuut alkamassa: sehän meni niin että kilsa ja euro,
siis
kymmenen euroa jo lakkarissa eli 'tonni-tavoitteena'-hiihtomatkatilille siirretty = enää 990 € huutaa. :)
10 km/10

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kahden kirjailijan päiviä

Jännä kun nykyisin nämä välineet. Ei ennen olisi Aleksis Kiveltä voinut kysyä livenä mitään, eikä Joel Lehtoselta, jos ei nykyisin voi Salamaltakaan tai Turuselta.

Nämä nykyajan kotkotusvehkeet noilta sielunviljelijöiltä ovat puuttuneet - ja varmaan halukin kontakteihin.

Nytpä ei muuta kuin näpläät näiden moderneimpien kirjailijoiden nimiä näytölle, niin kohta ovat sielunkyntäjät siinä, tavoitettavissa. Kliffaa hei! tai pelkkä heh.

Kahta olen blogien kautta seuraillut viime kuukausina tiiviimmin, toinen on mies ja toinen nainen. Mies on Hannu Helin ja nainen Maaria Päivinen. Toinen uransa ja elämänsä lopussa, toinen untuvikkona alussa. Tuskaa ja kipua täynnä välistä kumpainenkin.

Siitäpä sitten on mitä mättää.

Hannu-runoilija tekee blogissaan tuskallista syöpäkuolemaa ja on hävittämässä itsensä ennen joulua: omin neuvoin, koska eutanasiaa Suomen laki ei tunne. Tiukkaa taistoa käy julkaisunsa kanssa, kinaa kaltoin kohdelleiden kustannusvirkailijoiden kanssa, luopuu vähitellen, eroaa kirjailijaliitosta ja kokoaa viimeistä Hilbertin hotelliaan.  Summa summarum.
Astupa sisään, käypä peremmälle: https://helinhannu.wordpress.com/

Maaria-runoilijaprosaisti bloggeroi asiat Pisarassaan ja kaikesta päätellen asiat ovat suht hyvin, vaikka apuraha Alfred Kordelinin säätiöltä ei taaskaan irronnut, sillä käsissä on tältä syksyltä uunituore kirja On nälkä, on jano, jonka käännösoikeudet on myyty ainakin Saksaan ja Islantiin. Lähes koko maailma on edessä, ainakin matka koko maailmaan, ensin Siperiaan ja siitä vapaasti minne vaan. Maailman näkemisen nälkä ja jano on loputon.
Kas tässä sulle surujen ja ilojen Pisara: http://helmi-maariapisara.blogspot.fi/

Itse puolessa välissä olen nälkää ja janoa tyydyttämässä: mistähän kummasta mielen päällä pyörimässä Erica Jong ja joku saksalainen, Heinrich B enemmän kuin Günter G?

maanantai 3. marraskuuta 2014

Hautajaishankkeet

Pieni poika painelee peilarin kanssa oikopolkua mummolaan maidonhakuun viiden aikaan. Kello on viisi, aina. Sama on porukka mäellä odottamassa, aina; Jorppe hurjastellut paikalle valkealla Vivallaan, muut mikä mitenkin kivinavetan pihalle kokoontuneet.
Kymmenen yli alkaa karjakko maitohuoneen ovella jakaa tonkasta vastalypsettyä.
Lehmät ynähtelevät ikkunaruudun takana.
Sikalan puolella porsaat emakon nisissä tuntuvat olevan samalla asialla maitotinkiläisten kanssa.

Kolme litraa merkitsee karjakko vihkoon. Poika painaa kannen kiinni ja lähtee, joskus uskaltaa pyöräyttää peilaria täyden ympyrän ilmassa, montakin kertaa, ja ihastelee kun kansi ei aukea vahingossakaan eikä maito läiky. Kerran on läikkynyt kun käsi oli irronnut peilarin rivasta ja koko saalis lentänyt kaaressa rinteeseen.

Isompana poikana äiti on laittanut maidonhakijan käteen setelin ja sanonut että poikkea Osmolle maksamassa maitotinki. Poika on kavunnut kuistin portaat, konttorihuoneesta löytänyt Ossin, ojentanut setelin ja sanonut että maitomaksu. Ossi selannut vihkoa tovin, katsellut pitkiä sarakkeita ja virkkanut leppoisasti jotta minkähän näistä.

Ilmaisia maitoja ne taisivat suurin osa olla.
Niin tuumii nyt kirkon penkissä mies vuosien jälkeen. Osmo ei enää ole; Osmo makaa tuossa arkussa kukkien keskellä. Kirkkoherra puhuu kauniita ja lohduttaa, ylösnousemisesta ja kaikkien kohtalosta puhuu. Siirtyy arkun päähän ja ujuttaa kauhaan hiekkaa jota valuttaa arkulle, kolmeen kertaan muodostaa ristin.

Päättyneet ovat nämä päivät.

Mies istuu penkillä perheineen, se maidonhakijapoika, väärällä puolen käytävää ja vaikka silmiä punoittaa ja kurkkupalaa ei saa nieltyä pois katsoessaan surevaa puolisoa, viidenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen leskeksi jäänyttä, ja lapsia omine lapsineen, vääntää ajatuksen takaisin arkeen ja pellolle siihen polttavan kuumaan päivään kun teki omaa bisnestään Ossin kanssa. Oli metripalkalla lanttuja harventamassa. Sinäkin selän polttaneena päivänä sama taksa: penni ja metri. Kolmeensataan metriin sinnitteli, luovutti iltapäivän poltteeseen. Kolme markkaa laski tienanneensa: kolmesataa nallea. Sitten upottautui uimaan ja oli kuulevinaan miten selässä oikein sihahti kun vesi kirpaisten viilensi punaisen rakkulaselän.

Se harvennushanke ja tienuu tiesi omaa rahaa; eipäs Ossi edes leikillään ehdottanut jotta vähennetään nämä niistä maidoista. Se se vasta olisi kirpaissut - enemmän kuin vesi.

Vilisee siinä penkillä miehen mielessä kaikenlaista, vaan jo on aika nousta ja poistua arkun perästä saattojoukossa käytävää pitkin haudoille. Aivan sinne perimmäiseen nurkkaan, mikä jo sukupolvien ajan on ollut tämän suvun paikka ja missä isät ja äidit, ukit ja mummot, sedät, tädit ovat vuorollaan sijansa saaneet, monivaiheisesta elämästä irronneet, perille päässeet.

Kylmässä veisataan virsi.
Mies puristaa vilusta väristen kukkalaitetta ja miettii että totta se on se minkä siihen korttiin kirjoitti:

Elämän virta vie perille.