Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, ex-lautamies, emeritus ope

perjantai 31. toukokuuta 2013

Superpesistä Kiteellä

Viinijärven jälkeen Kitee. Superia jälleen. Puikkopalloksi halventavat muutamat: yksi lyö ja muut juovat limunaatia.
No ei se nyt ihan noinkaan mene, ei ainakaan miesten puolella, missä taitotaso on aivan eriluokkaa kuin naispesiksessä. Nämä ovat taitavia lyömään, heittämään ja kiiniottamaan, tosi taitavia URHEILIJOITA.

Naisten pelissä tietysti viihtyy paremmin, jos niin porsasmaisesti saa sanoa leimautumatta.

Kiteelle oli matkustanut Kankaanpää poikki Suomen. Tyhjin käsin läksivät ilta-auringossa takaisin Porin liepeille; mahtaa Latvalan Jukkaa sun muita konkareita harmittaa körötellä yö linja-autossa, vaikkakin luonto parhaimman kesäpuolensa näyttää.
Kiteen nuorukaiset veivät selvän 2-0-voiton. On siinä tiimissä jokunen ulkopuolelta tullut, kuten toinen Latvala, Matti, Jukan velipoika, karjalaisia kaikki muut.

Mikä ero yleisön käyttäytymisessä verrattuna jääkiekon möykkään ja öykkäröintiin, hävyttömyyksien huuteluun ja humalatilaan!

Herramiesten peli, viisaiden herrasmiesten peli - tänne jos yleensä minne urheilussa kävisivät Tammisen ylistykset neroudesta ja viisaudesta ja älykkyydestä. Shakkipeliähän tämä, eikä mitään jätkänsakkia, vaikka maalaisten peliksi etelänmiehet tätä kutsuvat; pääkaupunkilehdet eivät reagoi juuri mitenkään tuloksiin.

Ainoastaan yksi vastustajaa epäkunniottava elehdintä pelaajalta: Pikku-Partanen poltti etenijän ykköselle ja käveli palaneen selän takana pelehtien. Ja tuomarin kanssa riiteli Kankaanpää kun lyöntijärjestys ei ollut mennyt oikein perille.

Leppoisa lämmin ilta Rantakentällä puolentoistatuhannen tyytyväisen katsojan seassa.

torstai 30. toukokuuta 2013

Kaikki puut ja pensaat kukassa!

Vielä toukokuuta: ja kaikki kukkimassa, pihlajakin! Puutarhassa hedelmäpuista yhtäaikaa kukkivat omena, kirsikka, luumu, laidoilla tarhan sireeni, orapihlaja, pihlajapuu.

Mikä kiire on luonnon yllättänyt, kun kuitenkin takana luminen talvi ja myöhäinen kevät?

No meillehän tämä käy, kuin myös tämä viikonmittainen helle: kahtaviittä ja silleen.

Saattaisi kermankalleilla olla sormi pystyssä ja varoituksen sananen kielellä. Ja ainakin mummolla jos vielä eläisi, olisi jo aika varoitella tulevasta syksystä ja pian menneestä kesästä: ennen juhannusta jo siunaili että 'pimenemmään alakaa, kesä on männy ja syksyy tekköö'.

Mutta me olemme viisaita: me nautimme, riemurinnoin!

Eilisilta meni Viinijärven naispesistä katsellessa sortsikelissä. Superissa pelaavat, mutta vähän köpelösti kävi kun hävisivät nousijajoukkue-Vuokatille. Toisaalta kaikki mikä tulee Sotkamosta, on rautaa. Talvivaarakin?

Ikuinen ongelma naispesiksessä kävi taas synkästi ilmi: ne heitot - ne luiskahtelevat milloin minnekin räpylöitä vältellen.

Pieniä tytöntynkiä ovat kaareviin lentopallonaisiin verrattuna.
Silti siisti ja viihtyisä iltapala.

Kevään kukkasia kukin.



 

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Reissun jälkeen väsyttää aina

Nuorempanakin viikko vierahilla mailla alkoi käydä kunnon päälle, saati nyt kun on aina lomalla, niin irtoapa siitä lomalle!
Irtoloma lomasta on paljon väsyttävämpi kuin ainainen kotilomalla oleminen.

Viikko poissa kotoa, omasta vuoteesta, omista askareista: levottomaksihan se tekee. Miksei sitä matkaa voisi tehdä päässä pelkästään - jo tässä kypsässä iässä pitäisi moiseen kyetä. Ja kykeneekin, mutta silti lähdetyttää tuon tuosta.

Tarton vuoro oli nyt, yliopistokaupunki viimeisen päälle. Kultturelli siis. Vähiin riisuuntuneet opiskelijat maata rötköttivät päivät pitkä Toomemäen rinteillä naukkaillen metallipurkeista nestettä, elämän eliksiiriä, opiskeluainetta aivoille, rentoutuivat ja taatusti ajattelivat syvällisiä ainakin tulevaisuutta alkukesän lämpimässä tuulenvireessä.

Tavallisempi kansa vietti aikaansa Emajoen varrella, kuka onkien kuka ympäröivää lehtevää maailmaa ihaillen; jotkut juoksivat, jotkut loikoilivat, jotkut jo uiskentelivat hiljaa virtaavan joen vietävinä - harmi että joku oli saanut vesiskootterin käsiinsä, sillä patsasteli.

Patsaita, musiikkiesityksiä, teatteria, ohikulkijoita ja olutta. Kaikkeen kodista poikkeavaan kun intensiivisesti osallistuen paneutuu, niin eipä ihme jos kotiin palattua ruumis ja mieli kaikella oudolla ravittuna väsymystä oireilevat.

Vaan kuluu muutama päivä - niin annas jo olla.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Honda vietävä varastettavaksi

Pääkaupunkiin käy pian matka, omistajalleen vietävä varkaita niin houkutteleva Honda 88.
Varokoot!
Niitäpä ujeltavia hälytyslaitteita, sitä kaameaa vinkua ja vonguntaa, joka herättää lähitienoot ja josta katsastusmieskin sai osansa. - Ei tunnu tykkäävän tuo auto minusta, myhähti k.mies leiman lätkättyään.

Helpompi tapa suojata auto varkailta kuin nuo hälyttimet tai ajonestolaitteet on tässä:

VARASTETTAVANA!-lappu kiinnitetään tuulilasiin ja ovet lukitsematta ajetaan kosla näkyvälle paikalle parkkiin. Niin vot!
'Eikä kelpaa' kirjoittaa nimim. Kokemusta on.
Vai olisiko johtunut automerkistä, kun Polonezia aikoinaan kaupittelin ko. menetelmällä.

Mutta sinne vaan sekaan autovuorien - ja sitten rauhoittumaan Maastamuuttajilla.

Ja sitten osin toteuttamaan musanäytelmän sanomaa!

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Ex-aviomies Katri Helenasta



Välillä kepeämpää luettavaa, mutta sitäkin ärsyttävämpää.
Panu Rajala on kirjannut aikanaan (muistiin)panoihinsa melko tarkkaan mitä kaikkea rakas tyttöystävä, kihlattu ja vaimo Katri Helena on kulloinkin sanonut ja tehnyt. Tiukka mimmi, joka yrittää karsia aviomiehen niin naisissa juoksentelut kuin juopporenttuilut pois.
Toisenlainen, vapaamielisempi oli sentään Elina, Ylivakeri, ensimmäinen vaimo, josta mies teki myös kirjan: Enkeli tulessa – Elinan suljetut elämät, Otava 1997.

Kymmenkunta vuotta avioeron jälkeen on kirjamies koostanut m.panoistaan puolidokumentin toisesta vaimostaan, virnuilun: Lavatähti ja kirjamies. Rakkauskertomus alaotsikoltaan. WSOY 2013.

Ettäs kehtaa!
Itse ei muka oo mittää, Katri on kaikki. Vähättelemällä ylistää itsensä.
Kääntäen verrannollinen on oikea totuus.

Sujuvast soljuu teksti ja lipevää on miehen nöyrä käytös.
Lukukokemuksena ihan OK!
Kulissien taakse lukija pääsee kurkistelemaan, backstageille ja sänkykamareihin.

Vaan Katri Helena on ja pysyy - ei sitä asemaa yksi Panu Rajala hetkauta.

Katri Kitteellä helatorstaina



lauantai 18. toukokuuta 2013

Pesistä, keihästä ja lätkää

Urheilullinen viikonloppu on alkanut.

Super Jymy Roope Korhonen


Eilen Superpesistä paikanpäältä: Rantakentällä Kitee-Sotkamo.
Liput inhimillisen hintaiset, 12 € - eläkeläiseltä kymppi.

Eipä siinä Kiteen pojilla jakoja ollut kun Sotkamon ZKA jyräsi 2-0 (5-0, 6-1) voiton. KiPalta puuttui lukkari Laakso ja jokeri Laukkanen sutaisi eka ottelun alta lipan. Kun taas Jymyllä oli muuan Mahtava Mies, tämäpä Korhosen Roope mailanvarressa: 1+5 eli kunnarin ja 5 juoksua lyödä rallatteli. Ihan taputtaa piti vaikka vierasjoukkueessa pelasikin.

Kiteen joukkueessa se on mainio asia, että lähes kaikki pojat ovat oikeasti kiteeläisiä ja paikkakunnan omia poikia, niin kuin Jymyn miehet kainuulaisia, mitä nyt nämä Rautiaisen-velloset Tohmajärveltä. Joensuussa asiat ovat toisin - tuskin yhtäkään joensuulaista.
Eli siellä tilanne sama kuin Joensuun Katajan koripallomiehillä: mustaa miestä joukkue täysi = voisi pelata vaikka Pietarissa tahi Oslossa, mitä tahansa maailman kaupunkia se joukkue kotiluolanaan pitää.

Kohta heittää Pitkämäki Sanghaissa keihästä, paikalle en pääse, mutta Max Sport näyttää. (87,60!)

Siitä sitten iltaa kohti jääkiekossa mitalipelikarsintaan Tukholman Globenissa: Sveitsi - USA, Ruotsi - Suomi. (Sveitsi ja Ruotsi kultapeliin 3-0)

Jokunen Valioliigan päätöspeli jalkapallossa mausteeksi Englannin valtakunnasta. (ManU mestari)

Pakko rientää omalle metsälenkille tästä kesken päivän!

perjantai 17. toukokuuta 2013

Vinttikaivon varsi poikki ja käräjäsaliin

Vaarallinen peli kaikenkaikkiaan vanha vinttikaivo. Saattaa saada nupista nuppiinsa kun poikkinainen vinotanko katkeaa.
Onneksi oli katkennut omia aikojaan eikä käynyt niin kuin kaverin pienelle tytölle, joka veti sankosta vartta alaspäin ja kärkirauta irtosi lahosta puusta pudoten hiuksia hipoen jalkojen juureen.

Itse paksu haarapuu jonka varassa poikkipuuta vintataan oli viidentoista vuoden jälkeen täysin ehjää puuta. Siihen sää ei ollut saanut otetta.

No nyt sekin on sahattu poikki, ja on suunniteltava mökkikaivolle kevyempää nostolaitetta: kierrettävä kampipumppu kaikkine koristuksineen, esim..

Kevätkiireet jatkuvat muutenkin, kesken timanttituijien istutuksen tuli kutsu käräjäsaliin: lautamies oli jäävi ja tarvittiin sijaista. Ptkäänkös tarvitsivat odottaa: sapattivehkeet päälle ja pöydän taakse puolen tunnin ajon jälkeen tuomarin pöydän taakse joukonjatkoksi istumaan kahden jo paikalla olleen lautamiehen viereen; itse tuomari oli tällä kertaa nainen.

Kerrostalokämppänsä oli sytyttänyt syytetty tuleen ja aiheuttanut hengenvaaran muille asukkaille muissa asunnoissa. 10 kuukautta vankeutta ehdollisena tuotti moinen tihutyö.


torstai 16. toukokuuta 2013

Honda -88 varkaiden suosikki

Siskon auto mennä hurahti katsastuksesta ihan tuosta noin vaan läpi, kuten eilen kummaksemme kuulimme. Ei ruostetippaa, ei mitään vikaa. Hondaa käytetään vain kesäisin, ajettu alle 200 000. Talvirenkaita ei ole nähnytkään, kaksia vanteita ei tarvita.

Yksi ISO VIKA Honda Accord  kasikasissa on: varkaat ovat siitä turhan kiinnostuneita. Helppo kuulemma avata lukittu ovi.

Vasta viime kesänä se seisoi yön yli, yritti seisoa kaupungin kerrostalon pihalla, niin eikös keskiyön jälkeen aloittanut hirmuisen ujelluksen. Kerrostalon asukkailta oli keskeytyneet yöunet ja unelmat.

Mahdoton vihellys täytti lähitienoon.

Jonkun hiipparin nähtiin juoksevan joenrantaa pitkin karkuun.
Eikä uskonut, takaisin tuli voro vielä kolmen jälkeen ja aiheutti saman säpinän. Sitten uskoi, kolmatta kertaa ei enää takaisin tullut.

Kas, autossa on varashälytin, jonka ääni on aivan eri luokkaa kuin peruuttavan kuorma-auton piipitys.

Moinen värkki on siinä ollut siitä asti kun lankomies yhtenä aamuna oli kävellyt parkkipaikalle Stadissa eikä ollut löytänyt koko Hondaa! Oli katsellut sinne ja oli katsellut tuonne ja vielä tännekin: poissa pysyi.
Varas oli vienyt koko komeuden. Lanko oli palannut kotiovelle ja hätäkädessä selittänyt asian.

- Oo höpsimättä, oli sisko siihen tuuminut, - oot menny väärälle parkkipaikalle.

Vaan totta mikä totta. Poissa oli ja pysyi.
Viikon toista pysyi Honda kadoksissa, sitten tuli ilmoitus: löytynyt toiselta puolen kaupunkia erään kerrostalon parkista; johdot startin ympäriltä oli revitty, takakontista lenkkarit varastettu.

Sen jälkeen varashälytin on tienannut hintansa monta kertaa.
Kumma kun varkaat eivät usko sen olemassaoloa, vaikka ikkunassa näkyy se mötikkä.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Auton katsastus - iisi syyni Kontkasen aikoihin

Aikaa varaamatta! mainostavat katsastusasemat. Vaan nyt oli pakko varata, koska katsastamattomalla autolla ei voi tielle mennä, mutta kun on aika varattu niin silloin voi ajaa sen puolensataa kilsaa joka Kovalaiseen on.

Joen-kaupunki on halvan katsastuksen maineessa, ja halpa se on: 29 € + päästömittaus kympin jos tarvitsee. Siskon auto ei tarvinnut koska Kartsa sen jo teki.

Ruuhkaksi asti oli porukkaa kahvilla ja meno sutjakkaa, kolme neljä katsastajaa touhusi hallissa, minkä luovuttivat aina katsastetun auton ystävällisin sanoin omistajalleen ja hakivat uuden kansion toimiston tiskiltä ja ajoivat uuden auton sisään.
Äksy Kontkanen on muisto vain. Silloinhan vika ei ollut autossa vaan omistajassa.

Liukuhihnaa, mutta tarkkaa työtä: yhdeltäkin vanhemmalta mieheltä oli takarekkarin kilpivaloista toinen poltin pimeänä, niin eikös kehno huomannut. No ei se semmoiseen läpimeno kaadu.

Siskon Honda 88 sai pelkkiä kehuja: autovanhuksessa ei ruostetäplääkään!
Kehuisipa joku autontuojaakin - tosin inhimillisemmistä ominaisuuksista.

No vielä kuppi ilmaista kahvia kitalakeen ja ei muuta kuin ylpeänä tielle porpottamaan.


maanantai 13. toukokuuta 2013

Siskon auto talviteloilta

Viime vuonna piti hirveää pauketta vuoden 88 Honda kun heräteltiin talviunilta, lujemmin paukkui kuin talven pakkanen, kovemmin kuin pyssy.

- Ei kestä nykybensa ilman säilöntäainetta talven yli, neuvoi korjaamon Kartsa.

Niinpä säilöntäaineet tankkiin bensan sekaan löräyteltiin viime syksynä ja kas, kas kummaa! Tehosi: eka hepuulla hörähti Honda käyntiin - ja nikottelematta.

Oli vaan mennyt vuosikatsastusaika ohi ja talviseisontajaksi rekisteröinnistä irtisanottu auto piti saattaa takasin autonkirjoihin: vakuutukset kuntoon ja silleen.
Siinä oma temppunsa oli ennen kuin onnistui.
Tietokone auki ja yhteys www.trafi.fi osoitteeseen. Puhelin auki ja yhteys siskoon:

- Annapa pankkitunnuksesi! uhitellen pyysin. - Niin siitä se sitten lähtee. Raha kiertämään.

Ja lähti.
Sitten soitto Kovalaiseen ja katastusvarraus huomiseksi, auto Kartsalle ja eiköhän se siitä sitten kaikki talvet ajamattomana seisonut auto läpäise vaikka mitkä testit kun mittarissa alle kahdensadantonnin eikä helmasyntinä ruosteentippaakaan.

Katellaan.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Se oli hieno konsertti



Katri Helenan 50 vuotta taiteilijaelämää  -konserttikiertua käynnistyi kotikonnuilta  Kiteeltä helatorstaina Jeesuksen taivaaseenastumispäivänä. Sopivan taivaallinen ajankohta aloittaa kiertue helatorstaina, koska enkelitkin ovat Katrille läheisiä.

Ääni niin laulajan kuin toistolaitteiden oli viimeisen päälle tikissä; kerrankin miksaaja oli saanut laulajan äänen esiin orkesterin soitolta ilman että volyymit olisivat olleet korvia särkevät kuten niin monesti. Miksaaja onkin kuulemma alansa huippu, hoidellut mm. HIMin taustoja.

Parituhatta meitä oli tunkenut jäähalliin.
Saimme mitä olimme lähteneet hakemaan: tunnetta, sillä sitähän iskelmä on.
Ja sen positiivisimman puolen Katri Helena jos kuka osaa välitää.

Konsertin jälkeen tämä ihana tähti itämaan jäi vielä yleisön kanssa rupattelemaan pitkäksi aikaa.

 
**********************************************************************
 
 
Kauppalehtiblogissa näin:
 

 Katri Helenaa kosaistiin Kiteellä helatorstaina

10.05.2013 - 13:00 | hikkaj | lapsismi, ESITYKSET

tosissaan leikillään
 Katri Helena helatorstaina

50-vuotta taiteilijaelämää – kiertueensa alkupotkuissa Kiteellä
Huikea suoritus! sanoisin jos Tamminen olisin ja Tammisen tamineissa, vaikka siinä kalapaidassa.

Katri Helenan konsertti.

Ääni sen kuin kuuluvoituu, etten sanoisi, Heikinheimo tai joku vakavamman musiikin kriitikko jos olisin: - Kultivoituu!

Ja mikä äänentoisto! Miksaaja onnistunut viimeisen päälle: ensimmäisen kerran iskelmätähtien konserteissa olivat äänet balanssissa eivätkä rummutkaan hakanneet yli muiden.

- Katri Helenaa sinne oltiin menty kuuntelemaan ja Katri Helenaa kuultiin.

Musiikki tuli sen tuuman verran ohuempana taustalla niin kuin pitääkin. Alussa vähän laulajan ääni sortui, vaan se johtui ihan siitä kotoisasta yleisöstä kun oltiin syntymäkylän naapuripitäjässä. On siinä oma herkkyytensä.

Mitäs meitä kuulijoita oli, no - semmoinen pesäpalloyleisön verta, parisen tuhatta.

Ja tietysti paras kaikista aina on se Sua rakastan - aina se itkun tai ainakin karhean kurkun paikka on, ainakin kahdella. kuuntelijalle.

Iskelmä on tunnetta, ei se mitään muuta ole - aivan kuin elokuvakin Pölösen mukaan.

Ei sen mitään muuta tarvitse olla.

 
Tunnetta se oli myös Romppaiselle ilman iitä.

- Mitä apina! oli heti kättelyksi tervehtinyt Liimataista, Tommia sitä Katrin kalakaveria, ulkona. Tommikos oli hämääntynyt ensin että tämmöisiäkö nämä Karjalan lupsakat ihmiset. Oli sitten vastannut vastaavasti ja siihen oli jäätynyt Romppainen iliman iitä.

Nyt konsertin jälkeen hieroivat sopua, vaikka eihän riitaa ollut ollutkaan, vaan reilu kaveritervehdys. Nyt konserttiyleisön poistuttua haki Tommi iittömän Romppaisen siihen Katri Helenan luo, ja se oli hieno hetki: siinä fani kohtasi idolinsa.

Tähän liittyi se kosintakin.

Mies lopulta heittäytyi elehtien polvilleen valkoisiin, kuin morsian, pukeutuneen solistin eteen ja remakasti pyyteli: - Tuu sie Katri miun vaimoksein.

Ei Katri lupautunut mutta ymmärsi yskän ja tuulen suunnan.

- Mie jo lapsena isän polovella kuuntelin sinua ja monesti oon itkeny laulujasi kuunnellessa...

Niin jatkoi Romppainen iliman iitä, nyt ihan vakavana, mutta hyvillään kun oli tavannut näin läheltä naisen, jonka oli aina halunnut tavata ja sai vielä kannustavat sanat Katriltaan:
- Sie oot hyvä poika.

 



torstai 9. toukokuuta 2013

Mannerlaattojen repeämällä ja Katri Helenan konsertissa - 7

Thingvellirin kansallispuisto - mannerlaattojen repeämää
1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7
+ koko Islannin matkan kertaus Kauppalehdestä 7:n lopuksi.
 
Katellaanpa Islannin kuvia edelleen: on huhtikuu ja luonto vielä heräämättä.
Joskus Luonto on herännyt kunnolla, repäissyt mannerlaatat toisistaan: Amerikkojen laatta jäänyt vasemmalle ja Euraasian laatta oikealle; uraa jatkuu Atlantin alla Etelä-Amerikkaan saakka. Liike ei ole lakannut: soutelevat sulan laavan päällä.
 
Matkat ovat siitä metkoja, kuten elämäkin on: väläyksiä koetusta palautuu mieliin mitä kummallisimmista asioista mitä kummallisimmista syistä ja mitä kummallisimmissa yhteyksissä.
 
Matkarahat ikään kuin poikivat viiveellä!
 
Hotellit, palvelut unohtuvat, mutta kokemukset tallentuvat.
Niin se näyttää menevän: yksi lysti millaisessa murjussa lomansa aikana asunut, koska ei siellä sisällä juuri tule oleskeltua.
 
On aika vähitellen lähteä, ennen sadetta, Katri Helenan konserttiin - 50 vuotta taipaleella tämä lipevän ex-aviomiehen, Panu Rajalan jälkikäteen kaltoin kirjoittama sinivalkoinen suomiäiti. Lentoflunssakin kun alkaa pikkuhiljaa helpottaa, niin mikäpä tässä.
 
 

 

04.05.2013 - 13:00 | hikkaj | Matkailu, lapsismi

 
ISLANTI  I

 

   from airport to capital

Keflavikista Reykjavikiin on 50 km, tunnin matkan, 
by bus sanos kielilläpuhuja Tamminen ehdottomasti, mustan maankamaran kuin kuumaiseman läpi. Oikealle jäävät amerikkalaisten Nato-joukkojen kasarmit, kerrostalot ja koko hyljätty kylä. Olemme Islannin lounaiskolkassa, matkalla pohjoista päin. Laavakenttien sankarimatkaajat, kiertäen sanottuna: sisko ja sen veli ja me puolisot. Odottamassa sukulaisiaan oma tytär, jolla edessä hirmuinen haaste: opastaa tottelematonta laavaryhmää.

Tie on suora eikä matkalaisia vielä matka paina: klo 15.30 lentoonlähtö Helsingistä ja laskeutuminen klo 15.55. Lentoaika puoli tuntia! Jos kolmen tunnin aikaero jätetään laskuista.

Rämöä yhä käy sääli: polkea tuommoista mustaa röpelikästä pelottavaa maisemaa pyörällä, yksin tuulessa temmeltää, 2500 kilsaa kuukauden kestäneen Islannin ympäriajon viimeisenä etappina. Me sankarimatkaajat senkuin linja-autossa köröttelemme. Vaikka tosin hyvin tiedän, että asia on toisinpäin: Matti suree meitä laiskoja lötkyjä - eihän ilman hikiliikuntaa täyteläistä elämää ole!

Blue Lagoon
oikealla, pitäisi poiketa syvemmälle. Ei nyt. Ensin mennään Reykjavikiin.

 - Kuopion kokoinen se vain on, oli tyttö mittakaavaa pienentänyt kun vanhemmat epäilivät eksyvänsä.

Musta maa muuttui vaalean ruskeaksi hiljalleen, semmoiseksi etelän kuivaksi ruskeaksi kun etelässä lentokentiltä ajelee päämäärään. Puita ei näy, pensita siellä täällä. Karu on alta kuovuva maa, kaunis omalla tavallaan, maa napapiirin ja Kajaanin välissä, ainakin erilainen kuin oma maa siellä 2500 kilometrin päässä, kahden Suomen-pituuden takana.

Aurinko paistaa, mutta ei sillä lämpöä ole jaettavaksi asti, niin kuin maan uumenilla on pursuttavaksi.

- Täällä on mukava asua, kun ei kylmä niin kuin Lontoossa, oli tyttö sanonut, - lämmitys pelaa ja halpaa energiaa riittää loputtomiin. Banaanejakin viljelevät kasvihuoneissa.


- Nouskaa kapselista! tai jotain sinne päin ilmoittaa kuljettaja. - We are now in Reykjavik.

- On, on tämä isompi kuin Kuopio! Helkatissa! huudahdamme.

 Vaan mikäs meidän on, kun oma opas näkyy rapuilla istumassa ja odottamassa atimaporukkaa.

 Tuntuu kevättuuli heiluttavan istujan tukkaa ...

 


 

05.05.2013 - 13:00 | hikkaj | Matkailu, lapsismi, KIRJALLISUUS

 ISLANTI  II

 

   Laxnessin 'torpalle'  



Keväinen Islannin ilma on raikas, kolea ja tuulinen. Helppo hengittää, eikä vilukaan puseroon tule kun pusero on tuulenpitävä ja alla ilmava villapaita.

Kylän ylpeys, monenkin kylän, on
Esja, tunturi tai vuori  - miten vain, kilometrin korkeuteen ulottuva. Me tyydymme pyrstöön ja pariinsataan metriin, siinäkin kapuamista nokko. Lumi on jo sulanut rinteiltä, jos sitä on ollutkaan, ainakaan alhaalla Alafossin kylässä on talvi ollut lumeton.

Ylöspäin nousemisessa on aina jotain kiehtovaa, nousipa puuhun, kirkontorniin tai vuorille. Kummasti perspektiivi muuttuu ja näköpiiriin avautuu paljon uutta ja ennen näkemätöntä. 

 Varmá-joen varrella on puita, mikä on jo ihme sinänsä puuttomassa Islannissa. Joki on ollut, nimensä mukaan, aikoinaan lämmin, mutta nyt sen lämpö on suodatettu talteen ja joki lirkittelee kirkkaanviileänä. Kun joki loppuu eli kun jätämme sen ja nousemme ylemmäksi, jää jäljelle avara maisema, ruskea heinäkenttä, vielä vihertämättömät aidatut laitumet.

Niin juuri, niille islanninhevosille.

Ne makoilevat laiskoina siellä täällä ryhmissä.
 
Lähin tulla kompuroi silitettäväksi aidan taakse, pian toinen ja kohta nousee laiskinkin ylös taputeltavaksi. Suloisia ovat, eivät niin pelottavia kuin hevoset yleensä. Silmät etutukan peitossa monilla.

Mutta hei! - emme me tähän voida jäädä, mieli päästä perille, sinne Haldór Laxnessin Gljúfrasteinniin.

Ylemmäksi polulta pois oikomaan. Kivikkoa, upottavaa sammalta, jota kierrettävä ettei kenkä kastuisi. Ylemmäksi, kivikkoa, onneksi sammal loppuu, aitauksen viertä melkein päälle ja katse eteenpäin, alas: v a u!  Kaukana kaukana laakson perillä on valkoinen piste, sinne me olemme matkalla.

Tällä reunaa laaksoa on se Varpusilta ja Varpusillasta vasemmalla uusi kirkko, sen pakolla puretun paikalla laivankeulan muotoisena. Tanskan hallitsijaltahan kävi käsky että kylän kirkko on hävitettävä ja uusi rakennettava kylän kaukaiseen kolkkaan vastustuksesta huolimatta. Niin tehtiin, mutta siinä rytäkässä hävisi kirkonkello, joka aikojen jälkeen löytyi, kaivettiin esiin Varpusillan edessä olevan jätelietehetteikön pohjalta. Jotenkin niin se Laxnessin muistiinpanema kirkkohistoria menee kirjassa Pitäjäkertomus.

Tytär vetää edellä reppu selässä, kahvitermosta kantaen. Isä puuskuttaa perässä viimeisenä, äidiltä pääsee huomaamaton kehu: - Kovakuntoinen tuo tyttö!

Laskeudutaan jyrkännettä. Kierretään rinnetietä. Ratsastajakolonna kopottelee vastaan. Isältä pääsee sopimaton ääni: - Kato miten lihava nainen hevosen selässä, kuin monkimopo olis alla! Tyhjän päällä harottaa. 

Sitten tulee metsä vastaan! Ihan oikeita puita laajalla alalla, istutettuja ovat, kauppapuutarha. Painumme metsän keskelle ja nautimme reppukahvit. Maisema on kummallinen, lehtikomposti vieressä, puiden takaa pilkottaa valkeana luminen vuori, tasalatvainen, tuonne asti emme kyllä nouse. Sähköpylväspinon päällä istumme, kyllästettyjä pylväitä ovat. - No jo mekin paikan valitsimme! Ettei vain vahingossakaan kunnolla näkyisi tunturit ja laakso.

Niin monesti matkoilla käy. Nytkin kun nousemme ja jätämme metsän, on näky mitä huimin!

Vihdoin olemme perillä, ensin postilaatikossa lukee Haldórsdóttir; Laxnessin tytön tumma talo ja purosen takana ylempänä Gljúfrasteinn, kirjailijan valkoinen kivitalo, kotimuseo. Töppöset vain jalkaan ja huoneisiin, ensin yläkertaan ja sitten alakertaan: kirjoja, kirjoja, kirjoituskone, kravatteja. Sitten puutarhaan, missä joki kohisee ja uima-allas odottaa kylpijää.

Sitten onkin aika jo palata.
 
Uuden kirkon kautta, sen laivankeulan, palaamme. Kirkko on kiinni, mutta hautakummun löydämme ja ihmettelemme että vasta viime syksynä on kuollut hänen vaimonsa Auðar.

Kotimatkalla kierrämme tunturin ja laskemme ajassa matkan: 5h = 15 km.

Vaihdamme kaupunkivaatteet ja suuntaamme illaksi kohti Reykjavikia valoisin mielin, kummasti reipastuneina - puhdistuneina ilman vettä.

 

 


 

06.05.2013 - 13:00 | hikkaj | Matkailu, lapsismi


 
ISLANTI  III  

 

    repeilee tuliperäinen maa


Þingvellir on paikka Islannissa, missä voi nähdä kuinka Amerikka on erkaantunut Euroopasta eli mannerlaatat irtaantuivat toisistaan; nyt ne kelluvat sulan kiviaineksen päällä ja alla oleva sula kiviaines virtaa, joten mannerlaatat ovat liikkeessä koko ajan muutaman sentin vuosivauhdilla poispäin toisistaan, tai kohti.

Sieltä välistä ja viereltä ja koko Islannin saaren alta mistä tahansa voivat koska tahansa sisukset herätä ja mylväistä maailmalle: tupsauttaa tulta ja tulikiveä. Viimeisin hönkäys koettiin vuonna 2010, kun Eyjafjallajökullin jäätikön alainen tulivuori möyrähti kunnolla ja lähetti monena päivänä tuhkaa yli kahdeksan kilometrin korkeuteen sotkien Euroopan lentoliikenteen viikoiksi. ks.

Mutta pois viisaudet ja takaisin tunteisiin, sillä nehän ne tätä ihmiskuntaa liikkeessä pitävät - ei tieto!
Niin, sinne sitten sinne Þingvelliriin, hei hallerii!, suuntautui yhden päivän retki; nyt koko suku taas yhes koos ja autolle hanaa!
 
Menoksi.


Aikamme kiemurreltiin ja pian oltiin repeämällä, kaiken maailman japseja ja kikuijuja oli tietysti tännekin kerääntynyt suurta lohkeamaa ihmettelemään. Hyvin osasivat käyttäytyä ja asiantuntevasti olla. Nyt ei kukaan liene esittänyt asiattomia vaatimuksia niin kuin sellaisia revontulista oli kuulemma oman henkilökohtaisen oppaamme tiedon mukaan muuan ryhmäläinen, revontulista tietämätön, joskus oppaalleen tiuskaissut:
- Laittaisitko ne revontulet nyt viimein jo päälle!

Ei, me kyllä olimme tietoisempia, tästäkin repeämästä, että se jatkuu ja jatkuu merenpohjassa aina Amerikkojen alapuolelle asti.

Sen verran tosin asiattomasti piti kuitenkin kuvaajan käyttäytyä että pyysi naispuolisia sukulaisia kuvaan repeämän päälle sanomalla, että jotenkin tuntuu että te olette sopivampia seisomaan repeämän yllä.
- Jotenkin tuntuu että teillä venyy paremmin. Eivät loukkaantuneet, kihersivät ja ottivat kohteliaisuutena ujon pyynnön.

Oli se silti vaikuttava näky, vaikuttavampi kuin Euroopan mantereen loppu
Nordkappissa.

 
 
07.05.2013 - 13:00 | hikkaj | Matkailu, lapsismi
 
 
 
ISLANTI  IV
 
   geysirille ja putouksille rypeytymään


On ne eräillä suihkut!

Geysirillä veden kylmyydestä ei tarvitse huolta kantaa: siellä maan alla varivesi kiehua ruplattaa 120 asteessa ja aikansa kiehuttuaan piuhauttaa enimmät paineet ensin kuplien ja höyryten ja sitten päästäen helpotuksen huokauksena kunnon valaspilarin ilmoille, jopa kolmestakymmenestä metristä puhuvat ne jotka jaksavat komeaa purskautusta tarpeeksi kauan kytätä. Kymmenkunta kertaa tunnissa se täräyttää, tämä
Strokkur Geysir, joka railakkain tällä hetkellä Islannissa on. Eikä ilma oikeastaan rikille haise lainkaan.

Me tyydyimme matalampaan suihkaukseen, jäimme pesua vaille. Pois polulta palatessamme kyykistyimme tien varressa ojan pohjaa kopeloimaan - yhä poltti sormia lirkittelevä vesi.

- Jos sitten kultaisilla putouksilla uskaltaisi pesulle käydä ...
Gullfoss on ajoittain Euroopan suurin putous vesimäärältään, tasoja riittää niin että sateenkaarikin syttyy maanittelematta värittämään kuohuntaa.
 
 
Mikä meno, mikä veto, mikä lento!
 
Turha täälläkään pulahtaa pesulle: voisi vesi viedä; roskana silpaisisivat
matkaan mukaan peseytyjänsä nuo kuohut - eikä pauhulta avunhuuto kantautuisi.
 
Vaan vieläkään ei ole peseytymistoivoa heitetty:

- Pyyhälletäänpä Seljafossin putoukselle ja sieltä Skogafossiin!
Ja kyllä roiskuu!
 
Korkealta korkealta syöksyy vesi alas ilmassa niin että rohkeimmat voivat kiertää vedenputoamaa katselemaan veden taakse ja ihailemaan vasten ilmaa putipuhtaan veden ilakointia. Yritämme, mutta rillit huuruuntuvat ensi askeleilla ja heti perään pisaroi pärskyvä villi vapaa vesi naaman märäksi nuollen.
 
Saihan sen suihkun!
 
Siinä samalla kastuvat ulsteri ja lipokkaat.
 
Pois poispäin on palattava ja puisteltava enimmät roiskeet, ihailtava kauempaa villintynen veden vapautta ja puhinaa; mistä kummasta tuota vettä riittääkin vuositolkulla syöksyilemään, sieltäkö tulisen maan sisästä - sulana laavanahan sen silloin virrata  ...
 
08.05.2013 - 13:00 | hikkaj | Matkailu, lapsismi
 
 
 

ISLANTI  V

 
   jotain ihmisen luomastakin kuvin
 
Ei kai kukaan Islantiin matkusta ihmisen tekemää katsomaan! Mutta kai silti on jotakin pääkaupungista kunnon vanhakantaisessa matkakertomuksessa mainittava. Reykjavik, 100 000 asukasta maan 300 000 asukkaasta, maan lounaiskulmassa, Kajaanin kaupungin leveyspiirillä.
 
Clintonin kioskilta jonotettuamme ostimme kuuman koiran eli sämpylän, jonka sisässä oli nakki sinapilla. Jonotettuamme: niinpä - nakkarin edessä on ikuinen jono. Tuotevalikoimassa vain kuuma koira, huonosti kieltä puhuvakin saa haluamansa. Miksi Clintonin kioski? No siksi koska Bill söi täällä kerran. Sieltä se Harpan läheltä löytyy ikään kuin sekavan rakennusjätekasan seasta.
 
Minkä Harpan?
 
No sen satojamiljoonia maksaneen lasisen hullutuksen, kulttuurilasipalatsin, jota rakennettaessa yllätti Islannin suuri talouskriisi ja rakennus oli jäädä torsoksi kun ISK:sta tuli kapelo.
 
Mistä ISK:sta? Ne ovat Islannin kruunuja, joiden arvo on arvaamaton yhä eikä Suomesta niitä saa, no lentokentältä vaihtoivat halpaan kurssiin (100 € = 12 000 ISK) kun pääkallon paikalla sataeurosella sai sentään 16 000 ISK.
 
Kaikista komein rakennus Reykjavikissa on kirkko, kuinkas muuten!

 

 
Sen tornin huippu on kuin pitsiä, vaikka betonista onkin. Siihen tämä matkalainen ikihyviksi mielistyi. 
 
Syrjempänä rinteessä on Perlan, kupumainen rakennus pyörivine ravintoloineen, mutta sen jätämme väliin: tuoksahtaa bisnekseltä.
 
Sitten nämä parlamentit ja patsaat. Niitähän on jokaisessa pääkaupungissa. Mitäs noista!
 
Me keskitymme yksityiskohtiin.
 
- Katohan tuota!
 
- Entä tuo?
 
- Ja tuo!
 
Näemme räväkästi maalatun polkupyörän, joka takuulla pysyy telineessä, kravatinsitomisohjeet ulkoseinälle maalattuna. Ja jääkarhuja kadulla.
 
Penismuseon ohitamme vaivihkaa pälyillen ja miettien että onkohan siellä sinivalaan kaksi ja puoli-metrinen.
 
Eli kyllä täällä viljalti nähtävää riittää, Suomi PRKL -kojut ja kaikki, kun rohkenee vain katsoa.
 
Mutta kyllä viihtyisintä ihmisen tekemää ja asuttamaa kulttuurimaisemaa ovat ruukkimiljööt kuten Fiskars ja Billnäs siellä kaukana Suomessa tai Alafos täällä Reykjavikin liepeellä. Semmoista viivähtävää, viipyilevää, levon suovaa. Kaukana suoraviivaisuudesta.
 
Mutta pääkaupungin on oltava melskeinen, ja jos ei muuten saa mekastusta aikaan niin kyllä autot sen aikaansaavat, Reykjavikissakin.
 
Tai voihan mennä, jos ulkometakka ei riitä, yökerhoihin, diskoihin metelöimään. Reykjavikissakin - jos on nuori.


 

09.05.2013 - 13:00 | hikkaj | Matkailu, lapsismi

 

ISLANTI  VI

 

   katharsis Sinisessä laguunissa



Mainoskuva on kirkkaampi kuin oma sumea otos, mutta ajatuksia tuskin kuva kuvaa sen paremmin: ajatukset tuppaavat vähän epäselvempiä, sameampia, likaisempia olemaan. Lähes aina.
Uimme, valkaisemme kasvomme mineraalein, saunomme, innosta hehkuen hihkumme ja pulikoimme kuuman lähteen lähettyvillä. Vesi on lämmintä, pulppuavan tuloveden luona lähes polttavaa.
 
Mikäs tässä meidän on kellotellessa.
 
Poislähtö lähenee, Keflavikin kenttä on tuossa peninkulman päässä, pian sinne ja siitä ilmojen halki; vielä kun menneessään näkisi sen Vatnajökullin.

Tulen ja jään maahan - se ei nyt kohdaltamme pidä kutiaan. Tulen ja lähden, tulemme ja lähdemme. Mutta vielä tämä kylpy, niin jää, jäävät lämpimät muistot, pyyhkiytyy tuima tuuli mielen päältä. Ja kaikki rauhoittuvat.

Olivat ne mukavia veijareita ne 'pojat' siellä oman oppaamme työpajassa, pieni tuokio vain ja johan Jon ja Oskar ja kaikki persoonat jäivät mieleen kukkimaan, ikuisesti. Heidän kaltaisiaan, laskelmoimattomia ihmisiä jos olisi enemmän, niin maailmassa olisi tyvenempää - mene ja tiedä: ikuinen rauha, minkä nyt spontaania pientä kärhämää mausteeksi...

Ja
se pitsinen betonikirkontorni.
 
Islanninhevoset.
 
Ihmisetön avara laakso ...