Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, ex-lautamies, emeritus ope

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Tammikuun 2012 Kauppalehti-blogit


Sodan jaloista evakkoon



pahuus ihmisessä

ed. Pommeja pakoon

.

.

"Vielä viimeinen katse vienon sateen suruharsottamaan kaupunkiin. Katsoin yli Linnansillan, jonka vasemmalla puolen seisoi jyhkeänä Torkkeli Knuutinpojan linnavanhus ja sillan takana sen tekijänsä muistopatsas museotalon edessä. Museo tuijotti mustin silmin, sillä termiittipommi oli sytyttänyt palon, joka oli poroksi polttanut kaikki sen harvinaisuudet, Egyptistä tuodun muumionkin."

     18.6.1944 lähtee viimeinen kuorma-auto Viipurin Neitsytniemen sotavankileiriltä kolminkertaisen Eläköön!-huudon jälkeen Pällin sulkua kohti. Päivälleen kaksi vuotta oli kestänyt luutnantti Vilho Virtasen komennus.

Tiellä kuhisi kansaa, eläintä, kaikenlaista karjaa, kärryä, vankkuria, kilua kalua kukkurapäin. Karjalainen kansa kulkemassa, kokemassa kovinta ajallista kohtaloaan. Kyynelten kera.

Eteenpäin, tai taaksepäin, liikkui elämän virta, jota Ville autonkyydistä likeltä katseli.

Virtanen siirtyy Nastolaan, vankileirin upseerin apulaisen vakanssille. Pian oli alkava tuhansien venäläisten sotavankien palautus. Leiri on levottomampi kuin Viipurin vakiintunut leiri. Väkivalta valtasi monien vankien mielet.

"Nämä meikäläiset ovat sellaisia, että niiden pitää saada kostaa. Jos heidät asetetaan kahden vaihtoehdon eteen, kosta ja kuole tai armahda ja elä, niin valinta on kosto", vastaa vanki Virtasen ihmettelyyn: "En jaksa ymmärtää teikäläisten mentaliteettia, kun vainoatte aivan kuolemaan asti omia maanmiehiänne."

Viikon loman katkolla Virtanen pistäytyy kotona Ruskealan Särkisyrjässä, pumppua korjaamassa.

Pumppu jää sepittämättä, koska sotarintama lähenee: on kerittävä omaisuus kasaan ja siirrettävä kolme lehmää ja hevonen sekä härkävaunullinen omaisuutta turvaan supistuvaan Suomeen.

Toiveet Karjalaan jäämisestä romahtavat; Jurvassa syntyneen Ruskealan asukkaan perheineen on löydettävä uudet konnut; harmi että se piikkilankakeräkin jäi sinne pellon laitaan!

Lopulta jokaikinen vanki Nastolan leiriltä on palautettu Vainikkalan kautta omaan maahansa, ja Virtasen on aika siirtyä Hankoon Tulliniemeen vastaanottamaan kotimaahan palaavia sotavankeja.

Ei Ville sen kummemmin Karjalan kaipuuta pode, ei kerro julki.

Elämä on sitten muualla, ja usko sen järjestymiseen vankkumaton, sillä Luoja kyllä luomastaan huolen pitää.

Ihmisluonnetta ja myötätunnon määrää eri ihmisissä sietää tosin ihmetellä: "Myötätunnon kokonaan puuttuessa joutuvat alistuvassa asemassa olevat kärsimykseen."

"Uskon, että tässä sotavankiasiassa Suomen hallitus tahtoi noudattaa Haagin sopimuksia ja enemmänkin, mahdollisuuksien mukaan. Mikäli ihmisoikeuksien loukkauksia tapahtui, ei sellainen ollut hallituksesta lähtöisin, vaan meistä, jotka toimimme vankien parissa. Peto voi asua ihmisessä ulkonaisesta asemasta riippumatta, oliko hän sitten kuningas tai kerjäläinen ja siltä väliltä, miltä kohtaa tahansa." 

Noin kirjoittaa luutnantti Vilho Virtanen, tietopohjana oma asema, oma paikallaolo.

Josko sittenkin Guantanamon, Irakin vankileirien, Libyan, Afganistanin häpäisyuutiset ovatkin enemmän vartijoiden kuin valtioiden aikaansaannoksia?

 

 752  -21C nihkeää latustella


Sara Chafak - Miss Suomi 2012



etteikö muka Suomi lopalisoituisi jokaisella rintamalla

.

.

Uusin SUPISUOMALAINEN

nimensäkin tähden,

mihin nähden

kovin

 

viäntyypi vieraalta

TEUVO HAKKARAINEN.

 Rullar runt på golvet och skrattar

 

 

Osasto: Viihde

Etusivu > Viihde > Artikkeli

Sara Chafak on uusi Miss Suomi

päivitetty eilen 29.1. klo 20:48



          Sara Chafak kruunattiin Miss Suomeksi. Kuva: MTV3        


20 ja 12 tai 12 ja 20

Siinä raikuilun vuoden 2012 tarkennettu, toki vain ohjeellinen, tavumääräsääntö; joskus voi lipsahtaakin.

(Raiku-runous, myös tusina-runoudeksikin kutsuttu, on perussuomalaista prepostelurunoutta. Uusiutuva ja ajassa pysyvä runoilu sisältää pääasiassa kulumassa olevan vuoden ilmituoman tavumäärän - joskus tosin tarpeen vaatiessa jopa puolensataa tavua, mikä on ehdoton katto ja takaraja - joko useisiin riveihin ripoteltuina tahi yhden rivin pötkynä pudoteltuna.)


Napakymppi



ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoilla, rientoloissa tänä vuonna

.

.

Sotalukemisen, hiihtämisen, ristisanatehtävän, urheilukanavien tuijottamisen ja paratiisin lämmittämisen oheisena putkahti päähän metafyysinen kysymys, että onkohan elämää tämän kaikkeuden ulkopuolella, tuolla sivistyneemmässä maailmassa - siellä missä ihmiset valtaväylillä liikkuvat ja laukut keikkuen töytäilevät paikasta toiseen.

Napakymppi osui käsiin. Tai lähes.

Paljon enemmän kuin Urho-tv-urheiluselostajakommentaattoreiden mantra: "Perjantai-ilta, tilipäivä, vapaa edessä, olutta tiskiltä ja halli loppuunmyyty, siihen muutama Jokeri-Ruudun tälli - voiko parempaa fiilinkiä enää ihmisillä olla!"

Pakkasiltana kaupunkiin pitkän sillan kupeeseen - niin jo vot ja voi!

Alkoi historia havista.

Musiikki raikaa. Juuri sellaisena kun se aidommillaan on: ilman sähköisiä äänentoistolaitteita, kaikukoppana keho ja auki ammottava suu.

Kahdeksan nuorta mustavanhaan kietoutunutta punahuulta, maanakkaa kaiutti hirsiseiniä vavisuttavaa laulunlaitaa, sammal oikein rapsahteli, pöllähteli hirsien raoissa kun naiskuoro vuoroin itki ja iloitsi elämän merkillisyyttä, eteenpäin kulkua kaikin sivuaskelin. Jos oli surua niin oli iloakin tarjolla ja elämänkupissa eloa, eteenpäinrientoa, kulkua menneiden sukupolvien kautta nyt-hetkeen tähän paikkaan elämän näyttämöä, missä par'aikaa sukukronikan nuorimmainen lauloi, miten tähän on tultu, ja ennen kaikkea, miltä kaikki tuntuu. Sydänjuuria myöten.

Joka toiselle on mummo, on toiselle opettaja, ensimmäinen opettaja, paras kaikista opettajista niinkuin ensimmäinen mummo, paras kaikista mummoista.

Ja kansa mitä! Sillä mitään mummon elkeitä ole: tuossa istuu livenä heijastuskuvaansa katsellen - kasivitosena reippaampi kuin oppilaansa, joka katsoo niin kuvaa kuin katsojaakin, huuli pyöreänä havisevaa historiaa; ei nyt sentään mummo reippaampi ole kuin lapsenlapsensa, paikalla istuessaan, kuunnellessaan tarinaansa.

Jos vierähti kyynel esittäjältä, kuivasi silmiä moni muukin, vähintään rilleistä huurua pyyhki.

Tuo kaikki taika tapahtui lauantai-iltana purevaa pakkasyötä vasten kuurapuiden katveessa sillan kupeessa pakkahuoneella hirsien lämmössä historian havinassa. Nii-in - kaupungissa.

Vielä sunnuntaiaamunakin kuuluu pylvään takaa istuvan tytön laulu, itkevän naisen voihke ja siunailu, melkeinpä yhtä huvittavan riipaisevana kuin sen sokeria tilanneen Tuusniemen mummon ja kauppapojan kuskaaman säkin aiheuttama mummon vieno voivottelu: "Mittees sitten tehhään mittees sitten tehhään?..."  talon pojan murahtaessa ettei myö mittää mummon tilaamia sokerisäkkejä oteta: "Viekee vuan pois viekee pois!..."

Vaikka kyseessä oli vakava paikka, jotenkin lämpöä hohkavaa kumpainenkin vielä sunnuntaiaamuna yhä, niin eilinen siunailu kuin vuosikymmenten takainenkin.

Semmosta tragikoomisen vaihtelevaa elämän kulku on.

Uppeeta!



759  -21C johan alako tareta latuloilla!


Ristikon kimpussa



ovat vangit, vapaaehtoiset HS 2677:n

.

.

Toissako lauantaina ne Pyhäselän vankilassa olivat panneet hulinaksi, vangit ulkoilualueella? Sairaalakuntoon hakkasivat yhden kättä pitemmällä.  Niin Luakkosen Lehti tähdellistä kirjoitti. No voihan sen elämänsä tärvellä noinkin. Tuli vaan mieleen tässä ristikon ratkonnan lomassa mielleyhtymä. Ja onhan ristikonratkoja itekin siellä kylveskellyt nössipoikana, vankilan saunassa.

Tässä eilisen Hesarin ristikossa on kylpemistä nokko noviisilla, joka vasta jouluristikolta on uskaltautunut näiden hankalien hesarihaasteiden kimppuun. Näissä vihjeet niin yleisluonteisia, että melkein mikä tahansa sana olisi käymässä vihjeeseen: NAISIA, SUKUNIMI, MAA, KAUPUNKI - ja entä KUVAT, joista ei erkkikään ota selvää, edes luupilla.

Ja sitten puolipiilosanat! Ne ne vasta hauskoja ja visaisia ovat:

  • TEEMU SELÄNNEKI = teemuki
  • MIELEN OSOITUSKIN = imuritesti

Tässä viikonvaihteessa pitäisi tietää TAPAHTUI-reunassa helmikuun tapahtumia vuodesta 1922 vuoteen 1982.

Sitä ennen T-kirjaimet paikoilleen sanojen loppuun, muuta aluksi ei osaa.

Paitsi Tiia Lousteen kuva, se pällötti kauriin silmin viimeksikin.

 

Sitten Ratkojalla onkimaan nimiä:

Hanok=Enok; Grey=Zane; Hamsun=Knut; John= Tait; Loppi=Karla; Edovard= Lalo yms.

 

Google-herra auttaa, antaa yhden päivämääräosuman 12.2.1922

Thonberg () oli suomalainen jääkäriluutnantti, Poliisi ja kirjailija. ...... Ludovika Jakobssonin kanssa pariluistelun olympiakultaa Antwerpenin kesäkisoissa 1920. ...

 

MMM 1963, 1973, 1983 hyllyltä tempaistuina ovat rautaa päivämääräratkaisuissa:

  • 15.2.1962  UKK toinen kausi
  • 21.2.1972  NIXON Kiinassa
  • 28.2.1982  NYKÄNEN maailmamestariksi

No niin, siitä se sitten pikkuhiljaa täyttyy. Tuleepahan historiaa kerrattua, koska oma pää ei mitään muista ennen kuin muistuttaa.

Muuten eikös maailmanmestari-Matti lusi paraillaan vankilassa; kunhan ei olisi ollut tuolla Pyhäselän kapinassa mukana?

 

Höperöjä sanoja, ennen kuulemattomia, tulee vaakaan kun pystyyn tietää: hippa=naatta; latinan tulivuori=aetna; Ranskan joki=iton!!! Ja kun vaakaan tietää tulee pystyyn: toisena=beta;  rekeä=ojas.

 

Tieto lisääntyy, järki kasvaa.

Viisastuu. 'Tammi tietäjän on puu, tammen alla viisastuu', vai miten se meni se loru? - sekin pian kirjasta tarkistettava.

Nokkeluus kehittyy varsinkin näissä salatuissa sanoissa: loputon tarina= tari; ratikkaa= atik.

 

Hannu perhana! Kynnen kokoinen SALAMAN-valokuvahan siinä sitten eteen tupsahtaa, kotoisalta/selta tuntuu-pi!

 

On aika tauon: kahvin ja kiikkutuolin.

Suksipaketin purun. Hiihdon.

Soma pakkaspäivä odottaa, suloista painua ulkoilmaan aivojaan lepuuttamaan, kauneustajuaan tyydyttämään.

 

   

764  -12C


Hyv' on hiihtäjän hiihdellä - silti



kuoman kehut katkaisen, en suksia sentään, viittaamalla ämeriäkkyläiseen palvelutarjontaan

.

- Härskit pelit!

Itsetunto kohillaan,

kun ihmistenilmoilla noilla.

 

"Pakko

mieli hiihtää.

- Mistäs tempaat värskit!"

 

20 ja 12 tai 12 ja 20

Siinä raikuilun vuoden 2012 tarkennettu, toki vain ohjeellinen, tavumääräsääntö; joskus voi lipsahtaakin.

(Raiku-runous, myös tusina-runoudeksikin kutsuttu, on perussuomalaista prepostelurunoutta. Uusiutuva ja ajassa pysyvä runoilu sisältää pääasiassa kulumassa olevan vuoden ilmituoman tavumäärän - joskus tosin tarpeen vaatiessa jopa puolensataa tavua, mikä on ehdoton katto ja takaraja - joko useisiin riveihin ripoteltuina tahi yhden rivin pötkynä pudoteltuna.)

 

 

774  -11C vain! Kaksvitosen pakkasia ennustavat, lie huutosilla sukat hukassa ...

Polleena uusilla pertsoilla (369 € täyspaketti), yläkuvassa vielä vanhat (3 €) - eipään Kuomakuotto naura.

 


Siinä näkijä missä kokija



katsoa, vai lukea ekaks

.

.

Jos väsyttää niin sytyttääkin; oikein näppejä polttelee. Olkaapa tarkkana:

  •    Maija
  •    Pirkko
  •    Selma
  •    Harri
  •    Vihtori
  •    Arvo
  •    Kekkoska
  •    Laurelli                                                                                                            
  • kuttu-Paavali
  • Koivunväärä
  • Mäkeliinin Ville
  • sika-Suomiska
  • kala-Leino
  • leuaton Lahtinen
  • lapseton Lahtinen
  • perseetön Linstetti
  • työhullu-Ville
  • ahkera Liisa
  • Tussarinluukku
  • Vehkanen

Salama sytyttää. Vyöryttää puolellatoista alkusivullaan lukijan eteen pispalalaisia olevia ja mananmajoille menneitä, ihan pelottaa koska noista kiinni saa, kuka kukin on - vähän niin kuin venäläisissä klassikoissa ajan kanssa, kertomuksen mittaan, toivottavasti.

Siinäpä otat otteen kirjaan Hannu SalamaSiinä näkijä missä tekijä, 1972.

Ja otettava on, koska kyseessä on kirjailija parasta antia; niin ainakin Kuopiosta, hyvin paneutuneista lähteistä, mailissa kerrottiin: "Siinä näkijä missä tekijä kuuluu mielestäni kirjallisuutemme ykkösosioon (etten sanoisi kaartiin). Jysäytti se ja kun vielä tiesin, että tapahtumat perustuivat pitkälti myös faktoihin."

Teos tulee filminä telkusta helmikuussa.

Miten 'Näkijän' kokisi: Lukisiko ensin vai katsoisiko? Katuisiko? Tärvelisikö sanan valmiilla kuvilla? Väärentäisikö kuva sanaa? jne. hamlettipoika miettii...

On tämä Hannu kyllä loppuun saatettava, koska näin pitkälle on jo päästy - ei montakaan neljästäkymmenestä lukematta.

Viiden euron Ottopoika on vartoomassa postihyllyllä noutajaansa mukanaan kylkiäinen, Tapio Saarion Kuka kukin oikeasti on -kirjanen missä selvitellään Salaman fiktiivisten henkilöiden faktiivisia esikuvia.

Tämän verran jo tiedossa onkin, kyliltä korviin kantautunut:

Hannu Salama itse on Harri Salminen ja Ilmari Autere surullisenkuuluisa Saarikosken Pena. Vielä surullisenkuuluisampi Lalli Sahala = Pekka Kejonen ja
Santeri voimamies on Jomppa Ojaharju.


Annu = Anneli Sauli
Autereen Anita = Tuula-Liina Saarikoski/ Varis

Göran = Gunnar Mattsson
Kosti Herhiläinen = Jussi Kylätasku
Paavi Himanen = Tuomas Anhava
Hermo Hormooni = Armo Hormia
KooKoo Kaasinen = Jouko Turkka
Karkonsola = Kalevi Seilonen
Kova = Aimo Aaltonen
Kuikka-Kettunen = Jaakko Korjus
Muilunen = Tommi Moilanen
Hoku Toiste = Harri Kaasalainen
 

Melkein sietäisi toivottaa: Antoisaa teatteri-iltaa!

 

  Kuva: Irmeli Jung/Otava

788 -12C


Ämeriäkkylässä kuljet pöksyittä!



kannikat paljaina eikä viinantilkkaakaan kaupan

.

.

Hiihtelin Peruskaverin kautta latusille, rivitaloille laskeuduin, kumma kyllä lankeamatta selvittäen seurakuntatalon kallistuman; ihtesä piti tökkäytyä, kun ydinystävää ei oo pariin viikkoon näkyny ei kuulunu.

Ovelta vain huikkailtiin:

- Et oo pilikuilu?

- No mitenkä tulen kun toppahousut puhki! Ei tarkene. Ei ulos piäse.

- Ostat uuvvet!

- Niin mistä?

Toinpa tosi! Koko Ämeriäkkylässä ei vaatteenrättiä kaupan!

- No ostat viinaa niin ei kannikoita palella.

- Niin mistä?

Totta myös. Kolomosta myy S-kauppa ruotsinväreissään ja Elsa kuppilassaan, väkevämpätä paukkua et saa ees lunssaas.

Silti yritin myötäelää, parempiosaisena lohtua valaa - pöksyllisenä pöksytöntä, sukseellinen sukseetonta:

- No johan on helevetti! - en söpömmin sano.

 - No sielläpä varsin tarkenis.

- Voipihan keisari kuvitella olevasa kun munasillaan kylillä viuhtoo. Taikka paratiisihan tämä ...

-  Miinus 21 Cee! Kokkeilepa ite.

 Naurun puolelle menossa, pähkähulluuteen painumassa. Kaikki siis jotenkuten kunnossa kuitenkin.

- Käyhän köyhä kohan housut suat! moikkasin ja jatkoin taivallusta, kun vilu alkoi kapajaa.

Ei vähempää eikä enempää mielessä kuin pressapeli ja kuntauudistus! Seurakuntatalolta ylös kirkon mäelle. Liinua ei mailla halmeilla, oisin kysyny siltä siitä presidentin pelistä; joko lie saanu selevitettyä sen ropleemansa.

Kuntauudistukseen otin kantaa myös: -Töpinäksi vaan, Jyrki ja Henna!  Peruskaverikin sais sitten housunsa hankittua ja - omasta kunnasta.

Ja paljon muuta siinä toistuntisessa suksilla kalutessa ehtii joka päivä ihtesä kanssa sottailemaan.

796  -11C


Pommeja pakoon



mutta sitä ennen maauskoa ja esimerkkiä meille kaikille

.

.

Ei mikään lepoleiri 17 000 venäläisen vangin sotaleiri Viipurissa ollut, mutta ei ollut sotakaan juuri läsnä niinä vuosina kesästä 1942  kesään 1944, jotka luutnantti Vilho Virtanen paikalla toimi.

Virtanen sai oman alaleirinsä rullaamaan, maa- ja metsäosastossa riitti touhua ja säpinää, ravintoa ja huolenpitoa, kuripuoleen ei juuri tarvinnut puuttua. 'Työyhteisön' henki oli hyvä ja olosuhteisiin nähden innostunut. Luutnantti taisi tehtävänsä, oma esimerkki edisti asioiden kulkua.

Hyväntahtoisuus, luottamus, usko tulevaisuuteen oli tarttuvaa, jos kohta luutnantin auttamishalua oli toppuuteltavakin:

" - Mutta kuka tuolta järveltä tulla soutelee veneellään?

  - Se on rouva Futus, kuulin kersantti Siivosen sanovan.

  - Sillä on varmaankin työmiesten tarve ja kun nyt ei jouda ainoaakaan miestä. Työt ovat siinä polttopisteessä. Pankaa nopeasti peitettä luutnantin päälle, ettei kuule mitään. Se ei kuitenkaan saata olla antamatta."

Metsänkaato, halkojenhakkuu, ojankaivu, lantatunkiot, lautojen/lankkujen sahaaminen, heinänteko, viljankorjuu, perunanviljely pyörittivät leiriläisten arkea.

Oma palkka meni suoraan koti-Ruskealaan, loppuaikoinaan lisätienestiä upseeritoverien kanssa etsittiin leirin ulkopuolelta. Vaarallisissa, raskaissa sahatavaran siirtohommissa paiskittiin kevätillat keskiyöhön, kunnes tuli SE perjantai-ilta kesäkuun puolella: tulla jyrisi 'ihmisten tekemä ukkonen' - mahtava pommittajalaivue. 150 pommikonetta pudotti pomminsa rautatieasemalle, sahalle, kylväen tuhoa joka paikkaan.

"Oli  koittanut hetki, johon päättyivät kaikki suunnitelmat jatkaa asumistamme Viipurissa ja koko Kannaksella. Meitä vastaan oleva jättiläinen oli purrut luontonsa tulemaan ja se tuli, vaikka kuinka tulisesti olisi annettu iskuja, se ei edes horjahtanut, vaikka joutuikin silloin tällöin päätänsä kääntämään."

Se leiri-idylli oli eletty. Evakuointi alkoi.

Elämän rakentaminen on aina kiehtovampaa kuin elämän tuhoaminen.

Pelkurilukijasta.

Jonka mieli palaa Villeä lukiessa tuon tuostakin kymmeniä vuosia sitten luettuun Mobergin Maastamuuttajiin, 1800-luvun sarjaan ruotsalaisperheen muutosta Amerikkaan, vaurastumistarinaan vastoinkäymisten ympärillä. Sinne missä astrakaniomenapuu nostaa Kristina-vaimolle palan kurkkuun ja kaipuun, suuren ikävän kotimaahan, aitoon oikeaan Duvemålaan ja sinne missä härkä nostattaa maauskon Karl Oscarin toimiin.

 

Niin tilapäiseltä kuin 'maatoimi' vankileirillä jo alunperinkin tuntuu, on Virtasen Ville saanut tempaistua  porukkansa mukaan elämän jatkumistaisteluun ja uskoon jokapäiväisen aherruksen tarpeellisuudesta ja mielekkyydestä.

Kova ukko.

 

Sisukas mies tämä luutnantti, joka nyt jo lepää Rääkkylän Kankaan hautuumaalla; tekisi mieli sanoa 'kaikkensa antaneena' ja lisätä painokkaasti 'muiden puolesta'

Mutta emme me vielä jätä tätä miestä hautaan makaamaan vaan lähdemme evakkomatkalle lähipäivinä.



 806 

-9C  aurinkokin näyttäytyy


Pressakisa-arvoitus: "Silittää paitoja ja hellii"



kumma(n) puoliso kotona?

.

.

" – Jokaiselle meille on tärkeää, että on joku odottamassa kotona, valmistelee ruokaa, silittelee paitoja ja ennen kaikkea hellii",

- - - - ist -  tähdentää. "

 

 

 

 

 

 

Pekallako vai Saulillako noin kelpo puoliso kotona ruodussa?

Hätäiset vastaukset tänne pottuun, oikeat ks. MTV3.

816   -8C, pakastumaan päin

Afrikan jalismestaruus-

kolmiviikkoinen rupeama

Eurosportilla - vau!

 

 


Olli lähtee lusimaan, Orvokki hukkuu



minä-harri jatkaa kulkuaan

.

.

Salamoista yksi taas selätetty, nahkurin orsille ripustettu, kirjahyllyyn kiikutettu: lopputarkottu maineikas, mutta Salamankin kategoriassa aika turhanpäiväinen Minä, Olli ja Orvokki 1967. 

Salama (1937) ei tätä kirjaansa mainitse luetellessaan historiaan kai-jääviä teoksiaan tv-dokumentissa Suomalainen kirjailija - Hannu Salama, missä hän kertoo hätäpaskojen pakollisuudesta, mikäli mieli pysyä hengissä pienellä kielialueella. Jos maa olisi suurempi, tuskin hän montakaan kirjaa olisi kirjoittanut. Nyt neljättäkymmentä!

Eipä tuossa mainittavaa ole, tamperelaiskirjassa jonka hän kirjoitti Juhannustanssit-oikeudenkäynnin aikana ja jonka sisällä hän/minä-Harri kirjoittaa pääteostaan Siinä näkijä missä tekijä.

Kirja päättyy Ruotsin-laivamatkakuvaukseen ja sen seurauksiin. Ollin reppana joutuu mahtiperinnön ryypättyään takaisin vankilaan, Orvokki-huora löytyy satama-altaasta hukkuneena. Minä jatkaa kirjallista elämänkulkuaan.

Se mikä vähän pysäytti ja säpsäytti kirjassa, ei enää ollut elämän karuus, johon näköjään lukijana tottuu siinä missä sotaankin, vaan Minä Salmisen kirjallisen kaverin Pate Kenttäläisen kosketus Joel Lehtoseen ja ennen kaikkea Volter Kilpeen, tuohon tälläkin hetkellä yhä Erikoisen Suurelta vaikuttavaan:

"Ja hän halusi säilyttää uutta etsivän linjansa ja alkoi mainostaa Lehtosta, johon minä en ehtinyt täysin sydämin kiintyä, vielä vähemmän Volter Kilpeen jota hän myöhemmin luki raamattunaan."

Jopas kopsahti!  

826 perinteisellä

pressan vaalien kunniaksi

Niinistö 37 % ja Haavisto 18,8 % toiselle kierrokselle


Ensimmäinen talvi taitettu vankileirillä



melkein kuin missä tahansa työyhteisössä

.

.

"Miltäs teistä tämä sotavankeus tuntuu?" tiedustelin matkakumppaniltani.

"Hyvinhän se menee, kun on hyvä päällikkö, me kaikki rakastamme herra luutnanttia."

Tulin aivan liikuttuneeksi tuollaista kuunnellessani.

Jatkosodan vankileirillä koko talvena ainoa kuoleman kosketus, sitäkin koskettavampi, on luutnantti Virtasen oman tyttären koruton hautajaistilaisuus syystalvella.

Heinää riittää kollitettavaksi pitkälle syksyyn. Hernekauraa puidaan. Vangit vankistuvat. Virtanen saa kontolleen sekä maa- että metsäpuolen johdon. Ville ajelee kaupungilla tavarahankinta-asioissa tuon tuosta. Laitteita hankitaan, jotta omavaraisuus leirillä lisääntyisi. Rakennetaan oma saha. Puusepän verstaalla tehdään kaikenlaista myyntiin. Ammattimiehiä vankien joukossa on joka lähtöön. Ja motivaatio työntekoon kasvaa.

"Koko leirillä, alaleirit mukaan lukien, kokonaisuutena heräsi maahenki."

Ensimmäisen korsutalven jälkeen oli alaleirillä edessä muutto Haapaniemen kartanon maille erityisen kauniisiin maisemiin. Alkoi melkoinen vilske ja hyörinä. Rakennus toisensa jälkeen pystytettiin, saunakin lohkaistiin verstasparakin päästä.

"Kun nyt olimme painautumassa varsinaisesti maanviljelykseen, oli meidän saatava myös tarvittavaa kalustoa."

Sitähän kertyi, mitä ei saatu ostettua, se tehtiin itse.

Siis, mitä? ja häh?

Pelkurilukija on aivan puulla päähän lyöty. Eletään sotatalvea -42. Ja kaukana kavala maailma! Niin muuten Villekin kirjoittaa jollakin sivulla. Ympärillä 17000 venäläistä sotavankia ja homma kuin rauhantöissä.

Missä ovat surmat ja sankarteot? Ne joista oikeat sotakirjat kuulemma kertovat. Entä jos sota onkin myös tämmöistä, rauhallista työntäyteistä, tämänkaltaista mistä Virtanen kertoo! Sittenhän näitä täytyy lukea lisää, ei tarvitse pelätä väkivaltaa, koko ajan köniinsä saamista; ilmassa on enemmän hyvää kuin pahaa, enemmän laupeutta kuin piinaa.

Tämän täytyy olla totta, vaikka aika uskomaton on tämänlainen tarina. Ville Virtasen elämä jatkosodassa niin vastakohtaa talvisodan lumisten pakkastaistelujen kanssa kuin olla ja voi. Nyt rakennetaan, nyt ei tuhota.

"Jos oli asiaa parturiin, niin sellainenkin oli näkyvästi merkitty. Jos oli paikkautettava hampaita, löytyi praktiikkapaikka omasta pihasta. Jos radio tai polkupyörä menivät epäkuntoon, olivat korjaamot lähellä. Tai sielunasiat, oli kaksi pastoria joille voit kertoa huolesi. Ulkoisesta olemuksestasi voit maalauttaa tarkan kuvan, pesettää pyykkisi ja jos syöpäläisiä ilmaantui vaatteisiisi, asuntoosi tai hevosiin, niin löytyi varma apu."

  

836


"Mitenkä ne homot sen homman hoitaat?"



vilpitön kysymys

.

.

Omapuskema hiihtopaana nousee kirkon kupeelle pahimmoilleen seurakuntatalon luota, missä viettävä jalkakäytävän pätkä tepasteluttaa ja kaadattaa kylillä kuljeskelevia ämeriäkkyläisiä tuon tuosta. Lankeavat polovillensa ja kuka mitenkin rähmälleen ikään kuin edes Luojan määrääminä nöyryyteen. Ulkopaikkakuntalaisia, jos niitä nyt joskus harvoin käy, heitättää melkoisella prosentilla. Kyläläiset hiljentävät, kun tietävät, ja kieli keskellä suuta hipsuttelevat paikan ohi; varsinkin vanhemmat mummoihmiset kauppareissullaan ovat helisemässä ja siunailevat paikan livakkuutta. Potkurin aisaa puristavat ja toivovat ettei se nyt heti tempaisisi tuonne toiseen maailmaan, tuonelle tuontuonnimmaiseen, niin lähellä kun tässä ollaankin viimeistä totuutta.

Joku rohkeimmista jopa uskaltaa epäillä jotta papinperhana tahallaan pitää tämmöstä paikkaa jotta hautaushommia piisaisi.

Tuo kalteva kohta on semmoinen kylän kohtaamispaikka, jossa mielellään moni kaatumisuhassaan höpöttää monenmoisia ja asettaa huulille perimmäisiä kysymyksiä ja arvoituksia. Mahdottomia lupaa jos elävänä selviää.

Äsken vasta jo riihelle näin, ja vähän jo pelottikin jotta taas sitä joutuu vastaamaan mitä merkillisempään kysymykseen, että Liinukka sieltä täyspunaisissaan kädet levällään oli vastaan purjehtimassa. Oikaistakaan en voinut kun liian jyrkkä rinne olisi ollut vastassa ja toisella puolella pelto, joka olisi vienyt ihan hatelikkoon.

Kohti vaan! Senkin uhalla että Liinulta oli odotettavissa taas kysymys joka ei yleensä kainoa sisältänyt.

- Sinä sitä opettajana mahat tietää vastauksen nyt kun oon tuota resitenttipeliä kahellut jotta mitenkään ne miehet keskennään sen sänkyhommasa hoitaat?

- En hyvänen aika minä kaikkea sentään. Onko sinulla terveyttä riittänyt?

- Elä, eläpäs vaiha! Pysytäänpäs asiassa. Kyllä sinun opettajan tuommonen asia pitäs selevittää meikäläiselle tuhmalle ihmiselle, jostai kirjasta oot lukenu ja kuvan nähny. Ja ihan punastelemati.

- Ei kun hiihtohikkee tämä on ja enkä minä oo tarvinnu tuota tietoa kun ite en oo semmonen homo vaan hetero.

Kaikin keinoin  torjuin kysymystä ja kylmyyttä valitellen pakenin kuin kellahtaneen Italian laivan kapteeni ja aloin kiireellä kavuta sukset kalisten kirkon mäkeä ylös. Takaapäin tuntui kuuluvan antautunutta huokailua asian tiimoilta: - Heterontottero. No pistipä nuo ukot tiikkasa minne tahasa mitäpä se sivullisellee kuul...

844 


Ylennykset ylennytty



sotavankileirielämää

.

.

"- Pois viha, jos sille vallan annat, niin kauan et elä.

Enkä enää sen jälkeen antanutkaan vihalle valtaa. Lieneekö tällaista vaikea ymmärtää ? Sodassa olleet sen kyllä tietävät. Voit sotia vihassa hammasta purren, tai sotia kuin hirveässä urheilukilpailussa.

 

Talvisodan jälkeisessä päiväkäskyssään Marsalkka tätä tarkoitti kuvatessaan sotilaittemme mieltä sodassa sanoessaan jotenkin näin, että he eivät edes vihanneet vastustajiaan."

Kristinuskoon, ainakin yksilötasolla, liittyvä lempeys, lähimmäisen rakkaus, heijastuu maatalousupseeri Virtasesta SVL 6:n  leirielämän siihen osastoon, jota hän johti. Ilmapiiri leirillä on reilu.

Lentokentän seutuvilla Viipurin kaupungin liepeillä, heinänteko kävi, ja yli sadan miehen vankiporukka ahkeroi minkä jaksoi vajavaisella ruualla ja motivaatiolla. Kurinpitoon tarvittiin ne välttämättömät sanktiot, ei mitään ylimääräistä liioiteltua. Varastamisesta 30 vitsaniskua kostutetun hantuukin suojaamaan selkään oli kovin rangaistus ensimmäisenä heinäntekokesänä. Pöhö- eli nälkätauti vei joitakin miehiä. Lisäravintoa vankiporukka sai metsän marjoista, sen jälkeen kun porukkaa tohdittiin marjaan laskea. Lähiseudun asukkaiden kanssa lievennettiin pelkoa ja päästiin väleihin kun autettiin erinäisissä askareissa.

Vankien kohtelu oli inhimillistä; elämä sujui.

"Ihmettelin joskus, miten meille oli suotu näin ihanteelliset olot. Ympärillä Karjalan kesäinen luonto linnunlauluineen, jota vain sodan eteneminen kauempana himmensi. Myös kaipaus ja huoli perheen puolesta Ruskealassa oli taka-alalla aina mielessäni."

Leirillä ei ihmetekoja, urotöitä tehty: ylennykset sotilasuralla oli puolin ja toisin ylennetty.

Pääleiriltä kapteeni pistäytyi moittimaan heinätöissä puurtavien vankien habitusta: "Nämä sotavangit ovat huonontuneet teidän hoidossanne!"

Siitäkös Virtasen veri suonissa vähän läikähtää:

 "Ei ole totta, Herra kapteeni. Jos nämä miehet olisi punnittu tultuaan ja nyt, olisivat he paljon painavampia."

Se moite jäi siihen.

Venäläisten vankiupseerien omassa tuvassaan heittämä nurina vähän kirpaisi, nämä kun vetosivat Haagin sopimukseen päivittäisen 3 dl kuorimaidon puuttumisesta ruokalistalta.

Se moite oli ohitettu luutnantti Virtasen puolustuspuheella, ettei  pienen maan omille sotilaillekaan riitä, eivät linjassa näe edes uniakaan mistään maitoon vivahtavasta.

Upseerit olivat gentlemanneja ja ymmärsivät kyllä asian - saivatpahan sanoa.

Kesä vankileirillä jatkui sen kummemmitta konflikteitta. Syksyn tullen oli aika varustautua tulevaan talveen, etsiä paikka pakkasten varalle.

Kaupungin laidalta löytyykin kolme valtavaa korsua, joissa viidentoista asteen tasainen maanalainen lämpö takaisi suojan kylmyydeltä. Yhdestä tehtäisiin sauna, yhdestä talli hevosille ja yksi jäisi asunnoksi suoraan kaupunkiin päin. Vangeille pystytettäisiin parakki.

Täällä Viipurin venäläissotavankien leirillä näyttäisi tilanne olleen paremmassa jamassa kuin suomalaisvankien omalla leirillä, josta Kalle Päätalo kertoo Nälkämäessään, Siiranmäen talousaliupseerin kokemuksin.

Suorastaan lokoisat olot.

  2010

 864


NATO-presidenttiehdokasvaje



kesken kaiken kuin liikennevaroitus radiossa änkee L tiedottamaan

.

.

"HV

 Hj

 

On nämä yksiä köykkyselekiä nämä yhä ja alati suomettuneet suomalaiset: eivät uskalla edes Natoon uskovaa presidenttiehdokasta asettaa naapurimaan pelosta. Kaikki vaan nyökkää 'ei nattoon ei nattoon'. Vaikka mieli tekis: kato nyt Sakkeakin tai Lippos-Pöötä!

 

Jätän äänestämäti - pitäkööt pelleilynsä!

 

Tuus Lennu

ps

ois Tuppi ehokkaana niin ois ryhtiä ja hevonhirnuntaa tähän köykkyilyyn"

 

 

Piti sota keskeyttää Lennu-setän takia. Ei ei se ei ikinä opi: turha uhoilla pienen kansan. Vaan semmonen se on ikänsä ollu, hakki kantaa ottamaan, semmoinen totuuden torvi - ja köniin on tullu tuon tuosta.

 

Omat asiansa ettenkö sanoisi vähän rempallaan ja 'kohan' sinne päin.

Vaan on siinä silti särmää! Kannattaa tulitauko pitää.

874   -6C 


Kuusessa räjähtää miina



sairaalavuoden jälkeen sotavankileirin upseeriksi

.

.

"Ei noussut saunoista savut tänä suvivienona lauantai-iltana heinäkuun 12. päivänä 1941. Kylä oli autio, äänetön ja eloton."

Talvisota Ville Virtasella on takana. Ville on jo nelikymppinen, vaimo ja pari lasta. Omaa elantoa pitäisi aloittaa Ruskealassa. Sitä varten sinne hankitaan hieho, varsa ja lehmä velkaakin tehden.

Jatkosodan alussa sattuu se paha paikka: Vihollinen on virittänyt, kairannut kuuseen putkimiinan. Pioneeri ahertanut huolella. Peitellyt työnsä. Kätkenyt vihreän laukaisulangan juurikonkeloihin.

Räjähdys!

Mahtikuusesta ei jää pystyyn kuin metrinen kanto kun Virtanen polkaisee kuusen juureen, juurikonkeloiden väliin.

Täysin liikuntakyvyttömänä makaa Ville kuusen rungon vieressä.

Oikea jalka oli polven alapuolelta kuin olematon, verta pulppusi pään kaikista aukoista ja lukuisista uusista aukoista, käsistä sitä valui ja joka paikasta pitkin kehoa.

Puhe onnistuu; kuulossa ei kehumista, koska korvat pursusivat verta ja äänet kuuluivat kuin perunakellarista. 

Edessä vuosi Kontioniemen sairaalassa.

Mutta onni onnettomuudessa: elämän suunta varmistuu, koska vahva usko valtaa miehen täydellisesti. Rauha astuu sisimpään. "En arvannut, että se oli rajapyykki elämäni kahden muodon välillä." 

Edessä uusi elämä.

Matka 18. kesäkuuta 1942 Viipuriin sotavankileirille talven makuun jälkeen voimien palattua. 

Luokitus B 2.

Venäläisiä vankeja on 17 000, joista Virtasen kontolle lohkaistaan maataloustöihin 127.

Alkaa heinänteko 14 vartijan valvonnassa Suurmerijoen lentokentältä.

160 ha + 70 ha + 15 ha.

On rakennettava leiri: omat hevostallit, parakit ja asumisalue rajattava piikkilanka-aidoin. Työsarkaa riittämiin!

 

On odotettavissa aika erilainen vankileirikuvaus kuin viimekeväinen kurileirikuvaus Kerimäen Riitasensuolta, mihin liittyvistä tapahtumista kertoili Heikki Luoma kirjassaan Surman suo ja missä Arvo Myllymäen isä osan vankeusajastaan joutui olemaan.

 

Villen tietäen liioittelua ei tule eikä tarkoituksellista valhetta.

 

"Vuosi takaperin olin matkalla tuhoamismielessä johdossani joukkue suomalaisia sotilaita. Nyt rauhan työt mielessä, johdossani 'komppania' venäläisiä sotilaita. Silloin heitä vihaamaan ja nyt hallituksemme velvoittamanakin rakastamaan. Sota jatkui kuitenkin rintamilla edelleen ja huoli edistymisestä ja perheen pärjäämisestä olivat raskaana painona mielessäni."

 2010

884 - tänään eka kerran luistellen, puolet


Vilho Virtasen oma kertomus sodasta ja sotavankileiriltä



hirviömaineen puhdistus ja katumustakin

.

.

Vilho Virtaselle (1901-1984) jäi Jukka L. Mäkelän Lumitiikeristä hirviökuva itsestään:

"Ajattelin, että olen kirjassa pahin 'hirviö' koko sodassa, mitä en tahtonut olla enempää kuin kukaan joukkueestani."

Niinpä oli itse kirjoitettava kirja sota-ajan kokemuksista ikään kuin vastineeksi. Muistelmasuunnittelussa Mäkelä antoi auliisti apua ja jakoi neuvoja, kustantajallakin pistäytyivät asiasta keskustelemassa. Mäkelä kuoli, asia hautautui pitkäksi aikaa.

Kuitenkin vähitellen kirjoitusta kertyy kirjan verran ja Ville kirjoittaa vuonna 1980 esipuheen ja epäilyksen:

"En tiedä, löytyykö mistään muistelujeni julkaisijaa, vaan jääkö se vain arvottomaksi roskapaperiksi. Sotavangit ja heidän kohtalonsa sinänsä herättävät monenlaisia tunteita ja ovat osittain vaiettu asia. Kun tiedän oman kyvyttömyyteni ja kuitenkin ihmeekseni tällaista kertomaa on paperille tullut, uskon sillä olevan tarkoituksensa ja pyytämäni Korkeimman siunaus."

Esipuheessa hän tuo esille myös sodan jälkeisen todellisen* uskoontulonsa, minkä jälkeen sodan uroteot olisivat jääneet lumitiikeritekoina tekemättä:

"Jos rauhanruhtinas Jeesus olisi saanut pelastaa minut ennen sotia, olisi polkuni ollut rauhan polku, vaikka olisi vienyt seinää vasten."

Ei hän sittenkään olisi sodasta kieltäytynyt, vaan 'ehkä sellaisellekin miehelle olisi käypä tehtävää sodassa löytynyt'. Haavoittuneiden kantaminen, kuljettaminen, asemien kaivaminen - etulinjoilla ilman muuta. Ja aseena olisi aseista parhain, rukous.

30 vuotta Vilho Virtasen esipuhekirjoituksen jälkeen hänen tyttärensä Eeva Kanerva on koonnut isänsä kirjoittukset yhteen ja on julkaissut kirjan nimellä Sotavankileiri 6 - Lumitiikeri muistelee. Mediapinta

Sitäpä alamme tässä purkaa, pääasiassa kuvausta jatkosodan aikaiselta Viipurin sotavankileiriltä, jonne hänet nimitettiin luutnanttina maatalousupseeriksi, reilun sadan vangin maatöiden ylimmäksi.

Kaikkiaan majuri Pekkalan johtamalla leirillä majaili parikymmentätuhatta sotavankia!

Mutta sitä ennen sattuu tielle kohtalokas miinoitettu haavoittava kuusi.

*

"Mainitsen enää vain,  että siinä talliasunnossa tein ratkaisuni. Laskeuduin polvilleni tuvassamme sänkyni viereen, ja sanoin Jeesukselle, häpeämättä ketään tuvassa olevia:

     - Tässä rakas Jeesus on Vilho Virtanen. Jos huolit minut, niin tässä olen."



894 


Rauha



Lumitiikeri vaikenee

.

.

Talvisodan ihmeen sisällä tapahtuu pienempiä ihmeitä ja ihmetekoja, kuten lumitiikeri Vilho Virtasen taistelu suuria voimia vastaan ja kaikkein suurimman voiman kanssa. Jumalaansa luottava mies käy rohkeasti kiinni annettuihin tehtäviin, pelkäämättä taistelee isänmaansa puolesta, epäröimättä toteuttaa saamansa käskyt käyttäen hyväkseen myös omia hoksottimiaan pahimmissa paikoissa, joita totta totisesti on riittämiin.

Kersantista kasvaa vääpeli, vänrikkinä lopettaa puolivuotisen intensiivisen jokapäiväisen kiihkeän talvisodan.

Itse partiointitehtävät, tiedustelut ja tuhotyöt vihollisen selän takana pysyvät samoina loppuun saakka. Miehen luonne ei muutu: sydämellinen, lempeän rauhoitteleva, periksiantamaton, rohkea muttei tyhmänrohkea. Päättelevä:

- Me olemme kuin kivi, joka lampeen heitetään. Vähän aikaa aallottaa, sitten ei mitään, jos ei kerran perässä tulla.

Virtasen alkuperäisen 22 miehen partiosta ei yksikään mies menetä henkeään, ei edes haavoitu päivittäisistä vaaranpaikoista, viimeisen päälle hankalista paikoista huolimatta. Ja kaikki kerrottu totta!

Jukka L. Mäkelä päättää Lumitiikerinsä näin:

"Tiikeri oli syntynyt kymmenen kilometrin päässä rajasta ja kun sota loppui, se oli yhä samalla paikalla. Mutta rauha oli siirtänyt rajaa. Se oli siirtynyt lännemmäksi kuin Uomaa, lännemmäksi kuin jaroslavilaisten ja moskovalaisten haudat, lännemmäksi kuin koko Laatokan Karjala.

Lumitiikerit lähtivät, kuljettivat mukanaan viimeiset kaatuneensa, siirtyivät uuden rajan taakse."

Pelkurilukija, joka on ollut tuhannesti hukassa sotakirjan kanssa, laittaa kirjan kannet kiinni ja kummastelee, miten mieli turtuukin ampumiseen, tappamiseen ja uhreihin, kuolema muuttuu jokapäiväiseksi luonnolliseksi asiaksi, se kuuluu kuin leipä pöytään. Alkuvoima, eläin ihmisessä, jyllää väenvängällä lävitse.

Sivistä nyt ihmistä!

Pelkurilukija katsoo ruokapöydän yli ulos kyökkinsä ikkunasta ja näkee mitä kauneimman talvimaiseman: möyheän luminen on huurrepuineen, metsä kuin kermalla kuorrutettu, auringonsäteitä puiden lomassa.

Vaikka pää on lukusodan jäljiltä turta, ei se niin turtana ole että tuohon talvimaisemaan olisi helppo ja luonteva sijoittaa miehiä  ryskämään toistensa niskavilloissa - luonnon rauhaa rikkomassa, toisiaan metsästämässä.

Eikä ryssäkään oikein sanana kielelle käänny - luontevasti.

 1970

902 - umpihankeen


Teltassa taistelun tauottua



haavoja nuollen

.

.

Yhtenä harvoista päivistä, jolloin päivään mahtui muutakin kuin partiointia tai partioinnin jälkeistä raskasta unta, vänrikki Virtanen on käymässä pataljoonan komentajan komentoteltalla. Itse komentaja Majewski, omapäinen Mäiski ei paikalla ole.

Kohta on., kun tuodaan.

Radio pauhaa teltassa yksikseen.

'... Petroskoin Tiltu selitteli asioita suomeksi omien oikkujensa mukaan. Vänrikki ehti siinä samalla ajatella omiakin asioita, partiotaan, tulevia tehtäviä, jalkaansa, jonka jänne oli venähtänyt ...'

Vertasylkevä Majewski saatetaan miesvoimin telttaan. Sairaspäiväkirjaan kirjoitetaan merkintä: Siru kaulassa.

Mäiski tarttuu pistooliinsa, käy tohtori Huuskosen kanssa varsinaisen revolverikeskustelun:

- Kuolenko mine tehen hyvin kipeelle tapaa?

- Miksi kysyt?

- Amppu itseni.

- Kuolethan sinä sittenkin.

- Kyllä, mutta mine ei halua tuskia.

Radiossa Tiltu jatkaa propagandan levittämistään, pauhaa sopivasti haavoittuneiden hoidosta Suomen armeijassa; ei niitä hoideta lainkaan:

"...jos joku haavoittuu, niin kaverit vaan polkevat hänet sotilassaappaillaan juoksuhaudan pohjaan ..."

Pelkurilukija on palannut virkistävältä veepeeltä hommaan kiinni täynnä intoa jokapäiväiseen sotaan. Tuokiokuvat teltasta kiinnostavat, varsinkin tuo radio ja sen Tiltu.

Jostakin syystä ajatus hyppää kuumaan auringonpaahteiseen Espanjaan: hän kävellä läähättää nuorikkonsa kanssa kohti härkätaisteluareenaa läpi katujen kauaksi kaupungin laidalle. On kuuma, sen hän muistaa. Hirvittävän kuuma. - President, esittelee takana istuva mies ja viittoilee etuoikealle aitioon. - Si, hämmästelee Pelkurikatselija ja ihmettelee ilmaisua, maassa juuri Francosta päästy ja kuningas nostettu marionetiksi. Sitten alkaa temmellys. - Puskisipa härkä tuon matadorin tuusannuuskaksi, hän toivoo. - Epäreilua! on toinen ajatus: - Nuolet niskaan ettei härkä pysty päätänsä nostamaan! Sama matadorille, herranenaika pitäisi ...  Taistelija tanssii, muleta heiluu. Tikarit puhkovat nahkaa. Veri löyhkää, haisee ja tuoksuu. Pelkurikatselija elää pian täysillä mukana!

Noukataan ihmeellä se pois katsomosta, ettei liikaa innostuisi verenmakuun päästyään. Pistetään se tähän kylmään telttaan takaisin. Jos jo enin into laantuisi, jos jo rauhoittuisi paukkupakkasissa. Virtasen ja Majewskin seurassa.

 910


Syrjähypättyjen hyppyjen todellinen luonne



äkta smak

.

.

Välikirjoista löytynyttä:

*

Erämaan omia ihmisiä sattuu hyvään saumaan, koska se kertoo selkosista, ja osuu myös käsivarren Lappiin ja kuin kohtalon oikusta mainitsee juuri Hetankin, jonne Heikki Kolkka on epäonnistuneelta Norjan retkeltään palailemassa. Tunturi-Lappi punertaa yhtenä ruskamerenä, nyt tosin oli pilvien harmaissa kääreissä. Se Norja mitään töitä tarjonnut, kruunujaan jaellut: pois laittoi kulkemaan kirjattoman karjattoman kulkijan.

Reino Rinne julkaisi novellikokoelmansa vuonna 1949. Sittemmin pitkän päivätyön teki ylä-Kainuun, sen Päätalon Kallen Koillismaan, esilletuojana ja viimeisen päälle luontoihmisenä, liki Linkolan veroisena pamfletistina, dissidenttinä.

- Jonniinmoinen pysähtyneisyys viehättää aina, minkäs sille mahtaa; ei se kuitenkaan kanssakulkijaa kurittavaa leonid-pysähtyneisyyttä missään nimessä saa olla, PL yskähtelee.

*

Juuret rantakalliossa - naiskohtaloita Suomenlahdelta Jäämerelle 2001 on kahden naisen eli Carina Wolf-Brandtin ja Sinikka Siekkelin koonta sitkeistä merimuijista alkaen Haminan tienoilta Virolahdelta ja päätyen Viron Vormsin, Ruotsin Dyngön kautta Norjan suomalaiskylään Varanginvuonon perukkaan. Uskomattoman sitkeitä naisraatajia, jotka kukin yhä tienoillaan elelevät yksinäisinä - itsekin ihmetellen miten kovaa elämää aikoinaan joutuivat kestämään.

Matkan päätepisteeseen, lestadiolaiseen suomenkielisenä säilyneeseen Pykeijan kylään Jäämeren rannalla seuraavalla Kirk'niemen reissulla pitää tutustua. Suomalaisena lie kylä säilynyt vieläkin, vaikka haastattelut ovat vuosikymmenen takaa.

- Että antoi hyvät helpottavat yöunet kun raatajanaisen iltalukemisena, yhden kerrallaan, kumosi! Oma elämä pikku hankaluuksineen tuntuu lapsenleikiltä, PL siunailee ja päivittelee.

*

Minä, Olli ja Orvokki vuodelta 1967 piti nielaista Finlandia-sarjan päälle ja varmistaa ettei se Hannu Salama nyt niin sekaisin voi olla kuin mitä viisiosaisesta, käytännössä kuusiosaisesta Finlandiasta voisi päätellä: jotain tolkkua täytyy miehessä olla koska niin paljon puhetta on piisannut.

 

Olli on perintömiehiä, rahaa kuin roskaa, siksi kelpaa roikottaa mukana tätä rääpälettä, muuten kyvytön kaikkeen. Orvokki muka Ollin mielestä hänen morsionsa, Minä - se kirjailija Harri - näyttää Ollille närhen munat ja Orvokille omansa, hänen isänsä taas ylpeilee päinvastaisella kuin Aito Suomen Mies.**

Karua, karua on elämä Salamankin saroilla. Etteikö voisi sanoa toivotonta!

 

- Romaani kuin romaanihan tämä - siinä sen lukee missä muunkin: juovat ja naivat yhtenään, PL möläyttää ja iloiten jatkaa: - Onneksi ei itse tarvitse moiseen touhuun osallistua!

 

*

Lukee kuka mitäkin lukee ja ennen muuta - mitenkäkuinka!

 

Palaa sitten taas syrjähyppy-väri-ilottelun jälkeen innostuneena sotatantereille.

Vänrikki Virtasen sota kiinnostaa - varsinkin kun näinä päivinä saa ottaa käsiinsä Vilhon omatekemän Sotavankileirikirjan.

 

 

** "Isä kertoili Tolvajärven pakkasista, hänellä oli ollut flanellipaita ja ohkainen villapaita asetakin ja palttoon alla, hiihtolakki ja siinä kokardi, yhdet sukat ja jalkorätit kivikovissa saappaissa. Hän oli ollut viikon yhtä soittoa montussa sen asun kanssa, tekemässä kuolemaa valtion puolesta, kuolema edessä ja takana: "Saatana, talvisodan ihmeestä ne ny jahkaa, kai siinä montussa pysyit  kun tiesit että kuolet jos siitä nouset, jos ei ammuta edestä niin takaa. Mutta kohti en ampunu ketään, en yhtään ryssää perkele." Salama, 1967

 

920

-4c

ketunjäljet

 

 


Syrjähyppyjä



vaihtelu virkistää kesken sotimisen

.

.

Tukka pystys da pelko persies  ainaisessa jännityksessä ei jaksa millään Karjalan mies viikko tolkulla Karjalan menetetyissä metsissä painella. Sodankäynnistä tekee mieli irtiottoa, irrottelua.

Pelkurilukija, PL, pyytää ja saa parinpäivän vp-paussin ja käyttää sen rentoutukseen eli lukee kolme vähemmän syklistä kirjaa, tietysti nekin sellaisia että harvan käteen osuvat.

  1. Erämaan omia ihmisiä
  2. Juuret rantakalliossa
  3. Minä, Olli ja Orvokki

Ensimmäisen hän lukaisee, koska tiesi Rinteen viimeisen päälle luontoihmiseksi ja halusi nähdä millainen mies Atomipommirunoilija on ollut nuoruudessaan.

Toisen hän lukee ilta-askareina, puhdetyönä ikään kuin kirvesvartta veistellen, ennen untenmaillepyörähtämistään; kirjan suositus tuli ystävältä jonka lukumaku on sofisticado.

Kolmannen hän kahlaa uhmalla urkkien, Finlandia yhä mielessä jyystäen: eikö tuo nyt Salamanperkele osaa asioita ilmaista selvemminkin! Ja kiroilematta, hävyttömyyksiä latelematta - siveämmin.

Nuo nielaisee PL kuin Veikko Huovisen kaatopaikan hirmulisko autosta jääkaappiin, polkupyöristä happoakkuihin. Sulattelee ja tyytyväisenä analysoi sapuskansa.

Pelkurilukija, PL, top-listaa lukemansa kolme kirjaa ja laittaa ne alussa mainittuun numerojärjestykseen; tarkemman anan sisällöstä sekä valintaperusteista hän lupaa antaa huomisessa 'finaalilähetyksessä'.

 

PS

PL haluaa vielä huomauttaa painottaen:

Lista on hänen paremmuuslistansa,  sen kummemmin hän ei anna sivullisten listaan vaikuttaa;

eli ei toinna soitella eikä omaa suosikkiaan kannattaa, sillä tämä ei ole mikään 'vain soittamalla voit vaikuttaa ennen kuin viimeisen mainoskatkon jälkeen äänestysaika päättyy minkä jälkeen on turha siellä kotona valittaa ja purpattaa väärästä voittajasta' -puhelinäänestys jolla järjestäjä, siis PL + Elisa-ystävätär, narraisi soittajilta rahat.

 

PS2

kymppi tänään - 930 km enää jäljellä

- pian paisuu Björgenin lihakset, vau!

Marit Björgenin haba hämmentää - mikä rautavuori!  IL10.1.2011

  LIHASKIMPPU Marit Björgenin hauis on mukavassa kunnossa. Björgenin hauis on mukavassa kunnossa. (LEHTIKUVA)

 


Hengenlähtö koko ajan liipaisimella



oman tai vieraan

.



.

Pahimpiin paikkoihin, ja aina hengenvaarassa, Virtasen tiedustelupartion pitää hiihdellä. Likilipoen hengenmenon paikkoja, ja pääasiassa vihollisen selustassa.

Eilen ilmoitettiin että vääpeli Vilho Virtanen on ylennetty vänrikiksi. Tänään homma jatkuu entistä rataa. Eleetöntä, röyhistelemätöntä on touhu, muuksi muuttumatonta. Tehokasta.

Tänään tehtäviä on jaettu kaksi: 1) Jotain kumman porukkaa oleskelee telttoineen melkein kuin linjojen takana, meikäläisiltä näyttävät, melkein venäläisten seassa. Ottakaa selvää! 2) Mentävä kuulostelemaan, mitä tuloksia omien tykkien tuli saa aikaan!

Virtanen muutaman miehen kanssa suorittaa tehtävän kaksi, hiihtää syvemmälle, tehtävä yksi jää loppuporukalle menomatkan varteen.

Virtasen partioa vastaan hiihtää kaksi vierasta miestä. Eivät vastaa kolmanteenkaan tiedusteluun suomalaisuudesta.

Rupesivat vain pois kääntymään.

"Minä olin jo polviasennossa suksien päällä, ja sitten minä nappasin ja sinne se pyllähti."

Toinen toveri pääsi karkuun. Eipä siinä sitten sen kummempaa.

"Se oli tarkka-ampuja, sillä oli kiikarikivääri."

Se joka kuoli.

Sitten pitää kiiruhtaa tykistötulelle. Vartin omat ampuvat hukkapaukkuja, kohteessa pelkkää korpea, vihollisesta ei vilaustakaan.

"Niin sitten meni se reisu, ei sen kummempaa. Silloin oli sunnuntai."

Siitä oudosta telttaporukasta ei meille välity tieto, mitä lienevät olleet - tuskin omia olivat; niiden vartiomies jäi hiihtelemään alas kallion kupeeseen kun Virtasen mukana jätimme paikan, koska oli jo kiire suksia tykistötulta tarkkailemaan.

Virtasen seurassa pahakaan paikka ei useinkaan hirveän pahalta tunnu. Niin vahva on Virtasen usko, että se leviää ympärille. Myös Vennään pojat saavat oman osan päällensä:

"- Älkää luulko, ryssät, jotta me tullaan sota-aseiden ja miesten paljouden voimalla. Me tullaan Herran Jeesuksen Kristuksen voimalla. Häntä te olette pilkanneet, kirkot olette tehneet hevostalleiksi ja teattereiksi, mutta me kunnioitamme Häntä ja tulemme Hänen voimassaan."

 

ps

 Virtasen kanssa tulee hiihdetyksi melkoiset kilometrimäärät, läkähdyksiin saakka joskus.

 Pelkurilukija ei ole viime aikoina omia hiihtoretkiää nviitsinyt tehdä, talven tonnista konkreettista on vain 60 km! Kohan ei kiireen vielä lykkäisi. :)

 


Kuka on ryssä?



pelkurilukija taistelee sotakirjan kimpussa sekä on näkevinään loppiaisena laukkuryssiä

.

.

"Tammikuun yhdeksäntenä suomalaisten hyökkäyskiila saavutti Laatokan rannan Maksimansaaren kohdalla. Rannikkoa vyörytettiin molempiin suuntiin. Jaroslavilainen divisioona ja moskovalainen panssariprikaati oli suljettu mottiin." Mäkelä,1970: Lumitiikeri

Ei vihollisten elämänlankatie niin vain nitkahda. Tulossa niille on täydennystä: 1167 marssivaa miestä.

Virtanen hiihtää taas, vielä kersanttina, vihollisen selustassa tuho/tihutöihin 28 miehen kanssa. Pian metsään päästyä otetaan partiosta luku: 27.

Yksi mies kadoksissa heti alkutaipaleella!

Miinoitetaan pätkä elämänlangasta. Noustaan mäen harjanteelle uusissa lumipuvuissa maastoutuneina odottamaan. On näitä päiviä tammikuu, vuosi 1940, 72 vuotta sitten; tuore tapaus historiassa.

Arvellaan että neljän maissa tulevat. Lähin miehistä, Virtanen itse, vaanii kymmenen metriä tiestä, leikatun harjun kohdalla.

 

Tulevat. Tulee hyökkäysvaunu, kuorma-auto, auton jäljessä joukkoa. Vaunu pysähtyy, tutkivat tietä, vainuskelevat miinoja. Virtasen väijyjät ovat valmiina, odottavat vielä otollisempaa hetkeä.

Hiirenhiljaa. 

Kunnes omalta mieheltä on tulossa väkisin pysäyttämätön yskäys. Virtanen huomaa sen ja ennen pärskähdystä laukaisee pystykorvansa.

Alkaa kaamea temmellys. Pikakiväärit, konepistoolit rätisevät.

"Ne siinä sitten sylki tulta, minä katsoin, oikein hartiat kumarassa kun kyntömiehet ne ampui, konepistoolimiehet, ja pikakiväärimiehetkin seisaaltaan ampui, käsivaralta ihan niin, tuli vähän kauheasti." 

Taustajoukkojen tuella homma hoidettiin. Aikanaan päästiin poistumaan, kun suksetkin löydettiin sopivasti venäläisten ammuttua taivaalle parahiksi valopistooliammuksen.

Luoteja sateli.

Palailtiin. Takavarmistus toimi.

 

Hiihdetään jonossa. Otetaan luku. Nyt se on taas 28! 

Vihollinen hiihtää jonossa?

Virtanen lähettää sanan kiertämän sukselta sukselle:  - Kuka on ryssä, kuka on ryssä?

Kierrettyään palaa sana, tulee vastaus: - Ei kukaan ryssä, ei kukaan ryssä.

Muuan mies hiihtää vierelle ja sanoo että hän on se 28. mies. Oli alkumatkasta huomannut, että hajamielisyydessään oli unohtanut kiväärinsä teltoille, kääntynyt  ja käynyt hakemassa työkalunsa matkaan.

Sattumuksia sattuu, kaikukin käy kerran porukoita pelottelemassa.

Tätä on sotakirjallisuus, tapahtumatäys, mikäs on kahvikupin ääressä lueskellessa ihmetellä mieletöntä aikuistenmiesten touhua, elämää, missä kohtalo kuljettaa minne mielii, vaikka sitten ihmiskaatoon pakkasmetsään !

 

Mutta. Kysytyttää.

Kuk' on se kohtalo? Kutka tämän sotkun ovat aikaansaaneet?

Ja tulevat aina vaan saamaan, samaan jamaan saattamaan: mitä ne laskevat että tälläkin hetkellä on puolensataa sotamelskettä menossa maailmalla ...

 

Pelkurilukija kumoaa kuppinsa ja jatkaa Lumitiikerin lukemistaan heti kun on ensin lukenut lehdestä että jälleen venäläiset ryntäsivät loppiaisena ennätyksellisesti rajan yli  - nyt ostosmatkoille. Nykyajan elämänlankoja pitkin - maitse, meritse, ilmoitse.

- Kaupparyssiä, vinoilee Pelkurilukija.

 

- Jokkoon ovat oppinneet? vääntelee Pelkurilukija murteellaan. Pientä varausta ilmassa?

 

***********************************************************

 

IS:n otsikointi 6.2.2012: 

Venäläisturisti: Emme olisi tulleet, jos kaupat eivät olisi auki


Venäläisturistit Svetlana ja Dmitry Cheshov shoppailemassa Helsingissä loppiaisena 6. tammikuuta.

Venäläisturistit Svetlana ja Dmitry Cheshov shoppailemassa Helsingissä loppiaisena 6. tammikuuta.

Kuva Roni Rekomaa


Loppiaisena lähtivät



käsivarren kainalossa olkoon hyvä olla

.

.

Senkö Hittoon

vai Hettaan

revontulten taa

 

muuttivat

naapureista läheisimmät.

Yhteinen kompostikin

jäätyy.

 

 

 

 

20 ja 12 tai 12 ja 20

Siinä raikuilun vuoden 2012 tarkennettu, toki vain ohjeellinen, tavumääräsääntö; joskus voi lipsahtaakin.

(Raiku-runous, myös tusina-runoudeksikin kutsuttu, on perussuomalaista prepostelurunoutta. Uusiutuva ja ajassa pysyvä runoilu sisältää pääasiassa kulumassa olevan vuoden ilmituoman tavumäärän - joskus tosin tarpeen vaatiessa jopa puolensataa tavua, mikä on ehdoton katto ja takaraja - joko useisiin riveihin ripoteltuina tahi yhden rivin pötkynä pudoteltuna.)


Hyvää ja pahaa mieltä



toivottomanakin

.

.

"Ne ampui ne petäjät poikki, mutta ei ne pudonneet päälle eivätkä lyöneet sirpaleet. Se oli pahinta, että hihat menivät täyteen lunta, ja se katku oli niin ilkeää, kaasua ja savua, jotta silmät ja nenä ja suu ja kaikki, mitä ikään on reikää, kaikki meni täyteen katkua, kun niin lähellä olin. Ja minä ajattelin, että kun miehet ovat häipyneet eikä ketään näy, minä joudun loppujen lopuksi vangiksi."

Mielialan heilahtelulle sota luo tilanteita.

Venäläisten elämänlanka, huoltotie Uomaan, oli saatava poikki. Silta räjäytetään uhkarohkeasti venäläisten silmien alla pikakivääritulessa ja räiskeessä. Siinä teuhatessa ei enää selvää saa, omiako vai vihollisia paikalla pörrää.

Virtanen ampuu. Ampuiko oman?

- Matti, kuule, anna anteeksi tämä asia, räpytä silmiäsi, jos annat anteeksi.

"Minun oli paha olla."

 

     Myöhemmin selviää, että Virtanen onkin ampunut toista suomalaista, jolla on ainoastaan mitätön haava peukalossa.

 

"Sen jälkeen minulla oli hyvä olla."

 

     Hyökkäysvaunu alkaa jyskää tykillä, katkoo puita ojassa makaavan ympäriltä; sirpaleita sinkoilee.

 

"Minusta alkoi tuntua jo hieman ikävältä se olo..."

 

     Vaunu räjäytetään. Kaksi ryssää hyppää luukusta ulos. Toinen kuolee. Toinen riuhtoo karkuun kaksi miestä kimpussa.

 

"Minä huusin, olin vihainen:

 

- Johan nyt on kummallista, kun kaksi suomalaista ei pidä yhtä ryssää, ennenhän se oli päinvastoin."

 

Melskeen vaiettua, teltoilla empatian osoitus vääpelille, joka harharetkelle mennessään

oli kieltänyt ruuanjakelun ja nyt palattuaan tarjosi sapuskaa kylläisille miehille: "ja me söimme vielä syönnin jälkeenkin,

 

jotta vääpelille ei olisi tullut paha mieli."

 

Näin kotissängyltä katsottunakin: On siinä vuoristoradalla pysyminen. Kenellä kantti kestää - vuosikausia maanisdepressiivisessä tilassa!

 

Sodassa oli moni muukin kuin ratsumestari Majewski ratsumestari Kulnevin kaltainen:

 

"hän suuteli ja surmasi

ain' yhtä hartaasti."

 

 


Ämeriäkkyläisten outo tulkinta viehätysvoimastaan



paikallislehti Kotsari hehkuttaa kunnan vetovoiman kasvua

.

.

Keskeytetäänpä, kun on alkuun päästy ja sähköinen syrjähyppy jo eilen tehty, kersantti Vilho Virtasen sota toviksi

joulukuusen ulosviennin,

loppiaisen

sekä ennen kaikkea

ämeriäkkyläisen ilosanoman takia.

 

.

"Tammi-syyskuussa väestömäärä väheni vain kahdeksalla henkilöllä, joten kunnan asukasmäärä oli syyskuun lopussa 2546 henkilöä.

Esimerkiksi vuoden 2010 yhdeksän ensimmäisen kuukauden aikana Rääkkylän asukasluku putosi 55 henkilöllä."

.

Hupsista!

Asukasluku vähenee vähemmän. So. vetovoiman kasvua. = ks. kuvan lehden otsikko! 

 No kaikkeesa!

 

Aika väyrysläistä tulkintaa.

"On villiä melskettä, helinää, helskettä pienten tiukujen,
on korvia, tassuja, pulleita massuja, häntiä vilisten..."


Sähkölasku tulla tupsahti


05.01.2012 - 18:06 | hikkaj | huikopala

odotettavissa sähkökatkoja

.



 

.

Sen verran sähköyhtiö sai linjojaan raivattua, että sai lähetettyä tammikuun arvion sähkönkulutuksesta e-laskuna.

392, 52 €


Oli pudottanut satasella kulutusarvioita viimevuotisesta.

 

Eikö enää usko itseensä?

Arvelee varmaan tammikuun sähköntoimituskatkonsa jo ennakkoon.

 



 

 

Kalle Päätalo, 1972: Tammettu virta

"Emme mekään sedän kanssa tohtineet isommin hymyillä isän noituessa jumalat ja perkeleet ja enkelit  ja 'kerruupit' ja 'parat' ja yleensä kaikki henkiolennot joitten oletti asuvan vettä räpistelevien pilvien yläpuolella. Isä väitti näitten järjestäneen hänelle 'ihan pirruuttaan näin helevetin satteiset konnuntekoilimat'.

Äiti oli ainoa joka aikansa kielleltyään naurahti ja sanoi:

- Nyt on taas Hermannissa säähköä!"


Miltä tuntuu ampua ihminen



hiiren vielä kevyesti litskaakin

.

.

Sitähän tässä on koko ikänsä pohtinut, lajitoverin tappamista. Järkisyihin vedoten voisi homman hoitaa, tunnesyyt ovat syvemmällä - kalvanevat mieltä, syövät miestä mielen syvyyksissä?

Pikkupoikana räkätin ampuminen ilmakolla oli luonnollista: mitäs tuli ruma lintu mansikoita napsimaan. Enää ei homma luonnistuisi. Hiirelle sentään voi kellariin litskun virittää. Kärpäsen läpätä, itikan ininän lopettaa. Kalan katiskasta suomustuspöydälle laittaa, kaulan katkaista. (ainakin katsoa kun vaimo sen tekee) Ahvenen koukusta repäistä, madon koukkuun pujottaa; tosin siinä alkaa raja häämöttää kun madon päästä veri turskahtaa.

Lajitoverin ampumisen sijasta lievä vitkettuilu saa riittää. Jääköön itse teko.

Sodassa kaikki on toisin: vastassa on vihollinen, ei lajitoveri, homo s.

Vielä tässä iässä ei varma viisaus ole majaansa omaan mieleen rakentanut, vielä tässä iässä joutuu pohdiskelemaan ellei peräti ihmettelemään, näköjään ja jonniiverran, yleisesti käytössä olevaa tapa tai tule tapetuksi -ohjenuoraa.

Sotakirjassa jos missä luulisi törmäävän moisen tarpeen punnintaan. Ja varsinkin uskovaisen sotilaan mietteissä näkynee tappamisen oikeutus ja miltä tuntuu ampua itsensä kaltainen. Sitä tässä metsästän kun luen uutta aluevaltausta: sotaromaania.

Sotavangin kohtalo; itseään haavoittanut sotamies; rykmentistä 'eksynyt'.  Joka lähtöön löytyy, niin kuin sekin kuinka jouluyönä sillanräjäytystehtävissä hukkumiskuolema on lähellä.

Ja ensimmäinen uhri:

"Sitten minä katselin sitä petäjän takana seisovaa miestä. Minä arvelin niin, että tämä sota olisi nyt aloitettava, kun tuolla on noin hyvä maalitaulukin."

Ja puolustamisen oikeutus:

"Olin mielestäni aivan oikealla puolella, se meille kuuluu, tämä maa, kun ovat kerran tänne tulleet. Mitäs ovat tulleet."

Ja itse tapahtuma:

"Ja minä arvelin, minä ammun sitä miestä. Sitten minä ampua lasautin."

Lopputulos:

"Siihen mieheen kävi, minä arvelin, että kävi vaikka vatsaan, kun minä ammuin kuin syöksykuvioon."

Se on mekaanista toimintaa, tunteet pelistä pois. Ympärillä tapahtuu, siinä kähinässä henkeä kaupitellessa hempeämmät tunteet kuolevat.

 

Puolessa välissä Lumitiikerin lehtiä kääntelen.

Mukana. Mukana hyvinkin. Melskeissä.

Onpa jännä päästä aikanaan lumitiikeri Virtasen omiin muistiinpanoihin; niiden täytyy sisältää ulkoisten tapausten kuvausten lisäksi oman sydämen, oman pääkopan sisäistä liikehdintää. Niitä minä kaipaan enemmän kuin Mäkelän tarjoamaa sotastrategiaa ja toimintaa.

Vaikka kyllähän Mäkeläkin paljon antaa kersantti Virtasen suoraan puhua.

Puolet on vielä Lumitiikeristä harjaamatta, meno kiihtymässä, varsinaiset sankarityöt kertomatta - ne joilla kersantti upseeriksi ylenee.

"Idästä tuli auto Uomaan kylälle päin. Eivät kuulleet herrat, kun istuivat autossa. Minä nousin ja napsautin moottoriin, siitä oli vinottain sillalle kaksikin sataa metriä, ja se seisahtui. Kuljettaja tuli ulos, nosti konepellin auki ja katsoi moottoria. No sitten minä napsautin kuljettajaa. Se putosi kuin tyhjä säkki, ja kuului vain rämähdys, kun se konepeltikin putosi alas."

  1970   2010


Tulitauko



toisenlainen sota tuli, katkera sekin

.



.

Tulitauko tuli.

Yhtenään ei jaksa sotia. Laskea ruumiita, vihollistenkaan.

Heti hyökkäysvalmistelujen jälkeen, juuri kun ovat toistensa kurkkuun käymässä Patalennoin kankaalla Uomaalla, Pelkurilukija siirtää Lumitiikerin syrjään pistettyään aukeaman 58-59 kohdalle lukutikarin.

Lumitiikerillä ei ole kiire, koska sen taiston lopputulos tiedetään, se ei muutu, se on sama surullinen: sinne jää ikuisesti ainoa oikea Karjala. Mites se nauraa kihertäjä-Riuttu Tuntemattomassa sotilaassa, siinä elokuvan loppulitviikissä, jotenkin: "Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena saapui maaliin pikkuinen mutta sisukas Suomi."

Ei kai Lumitiikeri lopputulosta käännä?

Nyt on tärkeämpääkin tekemistä: alkamassa leikkisota livenä, totinen vääntö televisiossa. Se käydään salamasotana maksukanavalla, tasan puolilta öin. Suomi-Ruotsi nuoret. MM-jääkiekko-ottelu Kanadan jääperällä. Voittaja pääsee finaaliin, häviäjäkin pronssitaistoon tuimaan.

Kiekkomittelössä sohitaan kepein ja ammutaan kumikuulin pilkkaan, kahteen maaliin. Rynnitään, eikä yritetäkään vahingoittaa vastustajaa, kunnioitetaan, vaikka taklataankin, työnnetään poikittaista mailaa vartaloon edestä, sivulta ja takaa, hakataan kämmenille, runtataan, kohotetaan kyynärpäätä naamalle niin että veri tirskuu ja taju lähtee.

Ja vaikka tekee kipeää, ei se haittaa, koska kuole ei kukaan.

Sankareita tulee vaan ei sankarvainajia. Häviäjä kantaa numerohäpeän päät riipuksissa, voittajalle nousee lippu salkoon ja hymni kajahtaa.

Sotatila ohi muutamassa tunnissa. Valtioilla opittavaa?

      - Ruotsi häviää, Suomi voittaa! uhoaa Pelkurilukija ja varustautuu yöhön kaikin mukavuuksin: ruisleipää, pannukahvia, konvehtirasiaa, suklaatia, untuvapeittoa ja höyhentyynyä.

Aamulla houkka huomaa nukkuneensa autuaasti sotaonnen ohi: maalin maalia ei ollut nähnyt - herkuteltuaan ajautunut unten maille jo muutaman laukauksen jälkeen.

Hädissään tärisevin käsin räplää kaukosäätimellä teksti-tv:n: Ruotsi!

No voi paska ja niin tietysti!



" - Kompania Vahla etenee hyökkäykseen!

Vain vajaat pari sataa metriä oli etäisyyttä kuusikkoon. Sieltä vastasi aivan yhtä voimakas ääni suomeksi:

- Tulkaa vaan, Vahlan komppaniasta tapetaan joka mies."

Jukka L. Mäkelä, 1970: Lumitiikeri


Rukoushetki ennen lähtöä



pelkuri lukee sotakirjaa

.



.

Kersantti Vilho Virtanen sai tehtäväksi puolijoukkueensa kanssa lähteä takaa-ajoon ja tehdä selvää kasapanoksilla vihollisista, jos nämä yöpyvät perääntyessään ennen rajaa.

Lähtö viivästyy, kersantti käy painia itsensä kanssa, sillä kerran hän oli luvannut itselleen: - Jos joskus joukon saat ja vihollista vastaan lähdet, niin lähdet rukouksen kanssa niin kuin ukko Lode. Sielun vihollinen kuiskuttelee toisin: - Mitäpä tässä nyt konstailemaan.

Miehet odottavat lähtökäskyä. Kuuluukin käsky:

 - Rukousasento - lakki päästä!

Ainoastaan yhden jermun kasvoille vääntyy pilkallinen ilme. Rukous kuunnellaan, se rauhoittaa. Herran siunaus lopuksi. Ja sitten komento:

 - Lakki päähän - lepo!

Partio painuu taipaleelle.

 

Kohta kahahdetaan, odottaa lukija konvehtia imeskellen. Velivenäläinen, ryssä, ottaa kuonoonsa!

Vaan mitä vielä: se perääntyy rajan taa. Puolijoukkue nurisee, se haluaisi astua rajan yli, kasahtaa. Virtanen ei suostu, koska annettu tehtävä on suoritettu ja käskyä on noudatettava.

 

Pelkurilukijaa helpottaa - jotenkin yhä tuntuu etteivät rukous ja veren vuodattaminen kuulu yhteen. Niin lukija lapsenmielisyyden rippeissään yhä ajattelee.

 

Lukija suorittaa iltatoimensa ja pujahtaa peittoihin kaunis näky silmissä turvallisin miettein.

 

Jättää Lumitiikerin siihen kohtaan, niin paremmin nukuttaa.

 

Sen verran pahaa pelkkää ja aavistaa koska sotakirjasta on sentään kyse, että kurkkaa eteenpäin jotta näkisi joko veri valuu seuraavassa kappaleessa.

Jo, näkee selatessaan.

Mutta ei ensi vaan vasta sitä seuraavassa luvussa.

 

Kiireenvilkkaan sulkee kirjan ja sammuttaa lukuvalon, ettei rukouksen antama turva kokonaan haihtuisi - ja että uni tulisi lypsämättä.


Sotaan



suoraan taisteluntemmellykseen

.



.

Talviaurinko paistaa metsän takaa, joulutähti loistaa ikkunassa. Uuden vuoden päivää. Pikkupakkasta. Piparkakkua suussa, pöydällä luumutorttu. Käsi hamuaa kirjaa. Joulun sanoma takana: maassa rauha, ihmisillä tahto, joka joulun jälkeen ei niin hyvä tarvitse enää olla.

On tullut aika astua taisteluun, rohkeasti tarttua kirjaan, jonka kaltaiset ovat jääneet lukematta. Lapsen usko syrjään. Aika tunnustaa realiteetit ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Monesti on mentävä käsikopeloa pitemmälle.

Sotaan! Taisteluun!

Alustan, alustan ja vahvistan mieltä: uskallathan edes lukea, Suomen mies!

No perhana jos en.

Loikkaan mukaan kolmanneksi parivartioon suksille yöhön: korpraali Tikka ja sotamies Mujunen ampuvat kahteen pekkaan konepistoolilla puron yli tulleet venäläiset katkaistun tien murrokselta. Saalis: 37 - 3 = 34 venäläistä ruumista, kolme peräytynyt haavoittuneina.

Ensimmäinen taistelu on onnistunut.

Sitten kuorma-auton lavalle, nyt ei hyvin käy. Luotiryöppy. Venäläinen pikakivääri innostuu tulittamaan kiihkeästi. Tri Huuskonen laskee menetyksiä:

5 aliupseeria X

8 sotamiestä X

+5 haavoittunutta

 

Torttu tarttuu kurkkuun. On kovat ajat.

Uskomaton on ihmisen kohtalo: maa vetää puoleensa. Maa, josta ensin taistellaan kynsin hampain, luodein, asein, ammuksin. Jottei vihollinen sitä veisi.

En hellitä, luen eteenpäin. Ja ymmärrän: jos emme me, niin sitten ne - sen maan, ne pirut, perivät!

Perkele! Taistoon!

 

Vapaaehtoisena  vihollista jäljittämään, uuden partion matkaan, koska Aatto Wellingkin: "Minä olen köyhän työmiehen poika, itsekin köyhä, että jos puuhun nousen, niin maahan ei jäisi mitään mitä omistan. Lisäksi olen poikamies, joten joku ukkomies voi hyvin jäädä pois. Minä haluan porukan mukaan."

 

Metsäkämppä koituu kuolemaksi. Welling astuu ovea kohti, vastaan tuiskahtaa laukaus.

'Aatto Welling kaatui lumeen. Luoti oli osunut pahasti, hetken kuluttua mies oli vainaja.'

 

Vielä tänään tähän vähän hämminkiä, sekaannusta.

Omat ampuvat toisiaan.

Postimiehen tottero kiristää pakkasessa reuhkat korvilleen, lumi narskaa anturoissa. Ei vastaa tunnussanaan, karkaa, häipyy hädissään kuin pieru Saharaan. Toisaalla sakkaa tunnussana, partio vastaa väärin. Ammunta alkaa. Onneksi vain yksi ainoa kuolee, kolme haavoittuu, kunnes kahakka on ohi.

On tämä menoa eikä meininkiä jo ennen kuin Vilho Virtanen edes on palannut lomiltaan!

Eläköön!

Tohdinpas, uskalsinpas - ja huomenna lisää.

"Neuvostojoukon vetäytymistien varresta tavattiin runsaasti poisheitettyä tavaraa, kaasunaamareita, kypäriä ja muuta hankalaa, joka ei ollut välttämätöntä painuttaessa kovaa vauhtia omalle puolelle. Ruumiita ei nähty, mutta sen sijaan huomattiin, että niitä oli raahattu joen jäähän hakattuihin avantoihin. Haavoittuneita ei liioin tavattu." 

Jukka L. Mäkelä: Lumitiikeri. 1970

940


Sotisopaan tästä



alikersantista luutnantiksi

.



.

* "Varreltaan ei varsin mittava, mutta sitkeydeltään voittamaton, ja ampujana mestari.  Luonne avoin ja suora, vilpitön ja auttavainen, syvästi uskonnollinen, siinä kersantin koko kuva."

.

Hyvät kansalaiset, lukevainen kansa. Läsande folk. Hyvää uutta vuotta! Gott nytt år! Kot kot!

Alkuvuosi kulunee hikotusta ... ... sivumerkeissä -potussa sodan merkeissä.

Käsissä polttelee kaksi sotaan liittyvää teosta: toinen on ammattikirjailijan 'miehet taistelee' -rytinäkirja, toisessa saman kirjan sankari muistelee ja kirjoittaa itse omin sanoin tapahtuneesta.

 

Saas nähdä miten tämän lukijan käy: muistettakoon etten ole sotakirjoista edes Linnan Tuntematonta saanut loppuun luetuksi, niin paljon kuin Linnan Pohjantähteä ja muita tekstejä ylistän ja arvossa pidän! Toki Haanpään Korpisodasta olen selviytynyt Pentin kainalossa.

Jokin vain on sotateksteissä aina hanttiin pannut, rauhanmiestä. / vrt.http://hikkaj.blogit.kauppalehti.fi/blog/7886/alkanut-on-sota-suur 

Eikä ainakaan lisää innostanut, kun joskus aikoinaan jossakin kirjallisuusseminaarissa 1970-luvulla jo istahdin masentuneen, elämään kyllästyneen Reino Lehväslaihon luennolle.

Vaan nytpä on käsissä oman pitäjän poika, *vähäisen rungon omistava mies*,  jota koettelemuksistaan ja kärsimyksistään huolimatta en milloinkaan toivottomana kylillä tavannut, en silloinkaan kun hänen rakasta poikaansa helteisenä kesäsunnuntaina etsimme hetteisen suon silmäkkeistä.

Vilho E. Virtanen.

Lumitiikeri.

  s. jouluaattona 1901

  k. 18.7.1984 

  Jurva. Vähäkyrö. Ruskeala. Paavola. RÄÄKKYLÄ.

  Kansakoulu. Niittylahden kansanopisto.

 

Asevelvollisuus Santahamina. Aliupseerikoulu Suomenlinna. Suojeluskunnan harjoitukset. Sota: Partio Virtanen.

Kersantti. Vääpeli. Vänrikki. Haavoittuminen.

Luutnantti.

Kaksi kirjaa käsillä:

  1. Jukka L. Mäkelä: Lumitiikeri  WSOY 1970 *
  2. Vilho E. Virtanen: Sotavankileiri 6 - Lumitiikeri muistelee Mediapinta 2010

Eivätköhän tässä tammikuun pakkaspäivät kulu paukutellessa, mielenkiinnolla oman pitäjän pojan pelissä. Tervetuloa mukaan melskeisiin ja maininkeihin!

* "Kollaan ja Uomaan mittaamattomien erämaiden sankareista nousevat näkyviksi hahmoiksi järkkymätön ratsumestari Arnold Majewski, peloton reservikornetti Yrjö Keinonen, taisteleva tohtori Arvi Huuskonen. Mutta ennen kaikkea res.kersantti Vilho Virtanen, synnynnäinen johtaja, partiomiehistä parhain. Lumitiikeri."  takakansi



950