Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, lautamies, emeritus ope

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Mersuseppä laulaa

*** myös
 
Sitä tuota meijjän museoikäistä mustalaismersua joutuu aina sillon tällön käyttämään kunnon sepällä, mitä kun on 700 000 kilometriä mittarissa. Moottori kestää kyllä mutta matkamittari on jouvuttu käyttämään Tamperetta myöten korjuutettavana.

Nikottelee se moottorikin joskus harvoin, mutta silloin on minne mennä: no pajalle, sinne luottosepälle kaupungin taakse. Ja kun seppä, semmoinen tumma isoruppinen möreä-ääninen ystävällinen mies, muutaman kerran konepellin alle nuuhkasee, niin pian on homma hanskassa ja varmoissa öljytyissä kourissa.
Eikä maltaita maksa, ja aina kuitilla.

Ei sinne minkäänlaisia viittoja tahi opastuksia vallantieltä ole. Ne on turhia:
- Näkyy nuo osaavan tänne kun ensin kaupungissa yrittävät vielä tyyriimmälä korjuuttaa, kumahtaa huvittunut vastaus ihmettelyyn miten vaikee tänne on eksyä.

Takuukorjuuta ja luotettavaa palvelua vaikkei välttämättä siltä näyttäs jos äkkinäinen ympäristöä tutkailee. Eivät paikat kiillä.
Oikein mukava siellä pajalla taikka korjaamolla, kuinka vain, on pistäytyä; joskus ihan toivoo kun särkys auto ja pääsisi asiakseen tuossa miljöössä poikkeamaan.

Mutta annahan olla!

Yllätysmomentti on vasta tuloillaan.

Nimittäin pyhän kyläreissulla lyötiin lähtiessä käteen CD taikka DVD, mikskä ne nyt noita kiekkoja sanovat, joka tapauksessa joku levykekotelo mukaan ja sanottiin jotta eikun kahontaan.

No tämäpä samainen seppähän se siellä laulua laittoi. Ja koko kiekollisen.
Kunnon bassolla sydämeen käyvästi niin että ihan piti kyyneltippa poskelta pyyhkäistä!


 

maanantai 16. tammikuuta 2017

Pirttihirmu

 
fanin pettymys ja toprakoituminen

Piti kirjoittamani pyhäisistä iloista iloisin ja kiitollisin mielin, siitä miten kylävierailulla lanttukukko taas maistui viimeisen päälle, ihan oikeasti suussa suli niin kuin lakkakiisselikin, ja hiihtolenkistä niin maan syötävässä säässä sekä lempeälöylyisestä lenkkisaunasta johon Lempi näin talvisaikaan väkisin tahtoo työntyä ennen aikojaan ja siitä että vihdoinkin pääsi eroon neulasiaan karistelevasta joulukuusesta ja miten hyvän romaanin viimeisen sivun lukemista pitkittää ja pitkittää jottei kirjaa tarvitsisi käsistään heittää,
ja ennen kaikkea yhä iloita Kaisasta ja täydellisen suorituksen mukana elämisestä kirjoittaa.

Niin mitä vielä!

Siihen tulee joku hapannaama santtusilvennoinen ja otsikoi lehtijuttunsa halventavasti:

Madame Mäkäräinen


Antaa ymmärtää miten kaikki hyppivät Kaisan pikkurillin eli liipasinsormen tahdissa - paitsi jylhä Jylhä.
Pyh!

Ei meijjän Kaisa semmoinen pirttihirmu ole! senkin santtusilvennoinen!


Eihän KR? 

__________
*** myös 

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kaunokirja rumuudesta

 

Niin alkaa olla lopussa vuoden lopulla aloitettu romaani pakkomatkasta Siperiaan ja elämästä Asutuksessa taigalla.

Jos Kalle Päätalo joutui asettautumaan asumaan Lainansa kanssa Asutusalueen syrjäiselle valottomalle ja vessattomalle koululle Taivalkoskelle rakennusmestariksi Tampereen valoista tultuaan, olisi Laina ollut nupisematta, jos olisi ollutkin Suleika. Suleikana olisi 'matkustanut' ensin puoli vuotta härkävaunussa tuhannen muun kulakin kanssa Siperiaan, kun ensin oma mies oli tapettu rekeen, sieltä sitten lotjalla Jeniseitä pitkin paikkaan missä ei mitään ja minne vähitellen oli muodostuva kylä kaikkine tykötarpeineen, mitä nyt sosialistiseen realismiin kuului.

Semmoinen kehitystarina tämä Suleika avaa silmänsä on.
Kaunokirjallisuutta siitä miten kommunismi käytännössä repi ihmiset hajalleen.
Siitä miten käytännössä maat otettiin valtiolle ei kenenkään hoidettaviksi; siitä miten kulakit, nuo entiset maanomistajat vangittiin ja siirrettiin kauas pois vankeuteen tai tapettiin asuinsijoilleen; siitä miten Siperiaan tyhjän päälle rakennettiin uusi Asutus, Semrukin kylä kaikkine pakkokomentoineen maailman ääriin; siitä miten Suleika hullaantui miehensä tappajaan ja siitä miten vääryys vallitsi ennen kuin ....

Tai en vielä ole varma noista ennen kuin -sanoista eli siitä päättyykö sittenkin tuo päättömyys, saako paha palkkansa, sillä viimeiset parikymmentä sivua odottavat vielä lukemattomina edessä.
Toivossa elän.
Kävi kuin kävi: matka on ollut virtaansa vievä - jonkin sortin robinsonadi !
Moskovalaisnaisen suvustaan kirjoittama.


perjantai 13. tammikuuta 2017

Parahus

 

EJ
'Parahus:
ylipäätään en ihmettele miten ihmiset massana menee aina 'yhen kiiltävän' perästä, millon minkiin!
Ja millon mansikka on myrkyllinen, karppaus terveellinen, millon Sipilä on sutki, millon jne.

Mutta sitä aina ihmettelen että kirjallisuusväkikin on nenästä veittävee, esim. nuihen uutuuskirjojen, kaikenmualiman tervojen ja sohvien perässä parkuvat ja pyörtyvät kuin pahaiset teinitytöt; hyvä etteivät telttaile kirjakaupa eessä yötä kun tietävät että huomenna ilimestyy taas joku nousiainen...
Siten ikään kuin unohtavat että joskus aikonaan on jonnnilaisii joitai muitai kirjoja kirjotettu.

Vaan myöpä sitä ei sorruta joutavia kirkummaan!'
 

Kävin Ierikällä äsken kylässä - virtuaalisesti, kuten joka aamu Lustitarhassa. Joskus ruikautan merkin, joskus en.
Siellä viihtyy, siellä on vähän semmonen huovismainen tunnelma.
.
Pistäytykääpä!
"Astukee tok tuppaan ja käykee peremmäle", kehotettas tiälläpäin.

pitkästä aikaa lunssan jälkeen
maistuipa makealta
___________
*** myös 

torstai 12. tammikuuta 2017

Aurinkolinna on

 
 
************************************

Hän on nyt poissa - Aurinkolinnassa?
HS-muistokirjoitus eilen herätti lukumuiston; kirjan on täytynyt olla poikkeuksellisen vahvavaikutteinen. Ei ainakaan tavanomainen, sillä tavanomaiset hiipuvat unholan sumuun.

Näin olen HF:n Aurinkolinnan tuolloin tulkannut:

Elämä uuteen käsittelyyn: naksahtaako?


*** Harry Forsblom: Aurinkolinna. 226 s. WSOY 1980

"Kun hän nykyisin katsoi kelloa, hänestä tuntui, että kello katsoi häntä." Heinistä, lääninkirjailija Rönkön apulaiskirjailijaa. Ja Heinistä pelotti niin.


Apulaiskirjailija Absalom Heininen ei hyväksy osaansa läänin apulaiskirjailijana.

Heininen on maailmaa nähnyt ja maailmaansa joltisenkin tympääntynyt. Heininekin, myös Heininen. Elämä on otettava uuteen käsittelyyn. On luotava teesi ja vastapainoksi antiteesi ja siitä naksahtaa, kuin itsestään, elämän synteesi: on naksahdettava, on naksahtanut ennenkin. Déjà vu. Heureka jälleen!

Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Harry Forsblom on kirjoittanut kahden runokokoelman jälkeen (Jees maailman dialektiikka ja Toivakan kirkon kattomaalaus) puolisuomalaisen romaanin: lähes puolet romaanin sanoista on suomalaisia. Kommen Sie mit mir? tekijä tuntuu kautta rantain utelevan eli tuletko myötä, lukija tohditko?

Äkkinäisen lukijan on turha vaivautua, sillä Peltonenkin kalpenee Forsblomin fiktioiden edessä. Näinköhän tekijällä ei muuta tarkoitusta ole kuin kohota termeineen ylitse muiden? Jos ajattelee viihdekirjan ja syväkirjan eroa, niin missä raja? Minne Forsblomin Aurinkolinna panna?
Ainakin akateemista snobismia se on.

Kirja käy vaikeahkosta sanaristikosta tai piilosanatehtävästä, joka suo ratkaisijalleen tyydytyksen: sainpas täyteen, aha minä älysin. Kirja on kuin luento ylioppilaalle, joka ensi kerran kuulee korkeakoulussa professorin luennon: kaiken älysin, mitään en ymmärtänyt, sivistyssanat vain jäivät mieleen kalajamaan.

Jos Harry Forsblomin Aurinkolinna olisi televisio-ohjelma, Jukka Kajavakin innostuisi, kehuisi sen maasta taivaisiin: vähintään puu-ukkoja vilisevän Raivoisan Rolandin luokkaa.
- Karjalainen 18.2.1981

__________
*** myös



maanantai 9. tammikuuta 2017

Enkeli häveissä

Näyn lukeneeni Hannu Väisäsen alttaritaulutaiteiluromaanin Taivaanvartijat ja sitä sitten KL:ssä ruotineeni päivämäärällä 25.03.2013 (kaiveltavissa sieltä). Kiistelivät kun taiteilija halusi kotiseurakuntansa alttaritauluksi piiloristin, mikä ei alkuunkaan käynyt seurakuntaväelle ja:
Toinen 'nujakka' syntyy kirjan loppupuolella toisesta alttaritaulusta, jossa ristin korvaa iso abloy-avain kuten sitä kuvataidetta ymmärtämätön, jämähtänyt seurakuntaneuvosto - se hassahtanut taivaanvartijoiden joukko - nimittelee.
Parhaillaan lonailen Ervo Vesterisen kuvitettua kirjaa Kalatulilla Pohjois-Karjalassa - Eino Härkösen elämä ja taide. Taidemaalarin Pohjois-Karjalaan liippaavasta taiteesta. Lähinnä maankulun kunnan ja pitäjän Rääkkylän kirkon alttaritaulusivuja siikailen.
Taulua jota olen pienestä kirkonkävijästä asti ihastellut niiden kuulapampuloiden ohella jotka kupolin korkeinta kynttiläkruunua riiputtavat.


Ei siitä mitään jupakkaa ole syntynyt, komeasta alttaritaulusta komeassa kirkossa.

Nyt ollaan vaan ihan joutessaan ja ilman aikojaan etsiskelty enkeleitä: keitä ovat nuo kaksi enkeliä Jeesuksen jalkojen juurella Vuorilahden kallion edustalla, jotka Härkönen Jeesuksen ylösnousemukseen maalasi? Siis ketkä malleina?

Jeesuksen mallin tiesi Masa-kollega, ja kirjakin virallisen nimen Antti Heiskanen, enkeleistä toinen sen sijaan on häveyksissä.
Toinen enkeli on luokkakaveri-Voken äiti Aino Leskinen, sittemmin Makkonen, se on varmaa, mutta:
Toinen on Sallisen Tyyne, mutta kuka Tyyne Sallisista?
Sitä tässä selvittelemme Reijon kanssa kiinnostuneina, koskapahan enkeli voi olla hänen mummonsa sisko. Ja jopa oma kummitätinikin on tyrkyllä enkeliksi! Aili-tätiä lähisukulainen muistelee, vaikkeivät edes nimet, ei etu eikä taka, täsmää. Enkeli jomman kumman suvussa ei pahaa tekisi!

Josko tuo ensi jouluun jo selviäisi, ja jos ei niin: olisiko sittenkin Härkösen pitänyt alttaritaulua muokatessaan olla Väisäsen abstraktimmilla linjoilla?

Ja ollaanko tässä ollenkaan olennaisen jäljillä!

Rääkkylä on 2017 alkaen Kiteen seurakunnan kappeliseurakunta.
Kappeli etualalla?

__________
ex KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

perjantai 6. tammikuuta 2017

Pahan parissa pakkaspäivänä

Luostarissa ollessani, hmm!, tunnustuskirjalisuuspiirissä istuessamme tuolloin vähän ihmettelin miksi kuvataiteilija, jota en tietenkään hetikohta tunnistanut, otti niin hanakasti ja oma-aloitteisesti kantaa moneenkin otteeseen Kissantappo-videoon tai filmiin: - Ei tuommoinen taidetta ole.
No oli Marjatta Tapiolalla mukana kaksi koiraa - siitä voi ehkä päätellä.

Juuri ja juuri Esa Sariolan romaanista Kuolemaani saakka pahasta, ylpeästä, muista piittaamattomasta darwinselviytymismaailmasta, selviydyttyäni, läväyttää Matti Mäkelä matkalla tohtoriuteen eteen Teemu Mäen, sen Sex and Death -taideteoksen missä kissa tapetaan ja tappaja saa itse tyydytyksen.

Noiden kanssa pitäisi nyt taistella ja mietiskellä, jottako 'taidetta ei voi arvioida vain teoksena, vaan myös tekona'.
Noinko on?
Joutuu kiemuroimaan, ja ihan ensin piipahtamaan
Tieteen termipankissa selvittääkseen merkityksen sanalle abjekti, termille abjektio.

Ei älkää peljätkö, en minä enempää teitä kiusaa;
vaikka näin meinaan tämän loppiaisen pakkaspäivän (-21,4 °C) viettää, eli ottaa Mäkelän Tämä ei ole taidetta - teoksesta lopullinen niskalenkki, niin ei tästä tämän enempää yleiseen jakeluun.

Että kyllä täällä joskus harvoin ihan viisaitakin yritetään olla.

 
__________
*** myös

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Loukata saa, muttei valehdella

 
Matti Mäkelän Tämä ei ole taidetta -teos puolessa välissä. Salaman Juhannustanssit on käsitelty, jäljellä: Esa Sariolan Kuolemaani saakka; Jumalan teatterin paskanviskuu; Ulla Karttusen näyttelyn Neitsythuorakirkon pornoteltta; Katariina Lillqvistin animaatio Uralin perhonen homo-Mannerheimista ynnä Ylen toteuttama elokuva mustasta Suomen marsalkasta. Niin ja se Teemu Mäen kissantappovideo Sex and Death tietysti. Myös Mäkelän itsensä kirjoittama romaani Kaksi vaimoa.

Jo noista tabun rikkojiksi nokko!

Noilla matskuilla ja noiden eri tulkinta-/vastaaottotavoilla Mäkelä taannoin tohtoriksi väitteli.

Joulun jälkeen olen tässä Juhannustanssit juuri tanssinut, nyt Mäkelän pillin tahdissa, ja sieltä kaivelen arkkipiispa Martti Simojoen puhetuomion Salamalle jotenkin näin sanoen:
- Jeesusta ei ihmisraukka, [Salamakaan], yletykään pilkkaamaan eikä häpäisemään tahi loukkaamaan, kestää sen kyllä, mutta pahinta on horjuttaa uskovaisten uskoa ja pilkata uskonväkeä; eli hyvin huomattavan kansanosan pyhien tunteiden loukkaaminen on sivistymätön teko.
Tuosta kansanopistopuheesta homma karkasi käsistä ja johti rangaistuksiin, jotka Kekkonen kumosi.
Nuo toiset tabut taputtelen toisilla tantereilla.

Näyttäisi nyt, eilisen uutisen mukaan, taivaallisen tahon jälkeen toisen korkean tahon eli poliittisen eliitin horjuttaminen ja loukkaaminen olla kansan mielestä aiheellista.

Eli politiikan ympärille kietoutuneen 'papiston', median ja mediaväen, tulisi kansan mielestä kovakouraisemmin kohdella päättäjiä. Tulisi käsitellä, tiedottaa ja laukoa totuuksista vailla häpyä, toki valehtelematta, vaikka se liikuttaisi ja loukkaisi monia ihmisiä, omaa uskollista puolueväkeä.

Ei muuta kuin kieltä pölkylle!
Millaistakohan kissantappovideota pian saadaan katsella kunnallisvaalien alla? Antoisaa kevättä vaan!



__________
*** myös

maanantai 2. tammikuuta 2017

Lipoverimies pukumiesten seassa

On ne hienompia, fiinimpiä ja viisaampia! Ei siitä mihinkään pääse. Osaavat juoda pitkäjalkaisesta ja -kaulaisesta shampanjaa oikeaoppisesti.
Niin tunsi Lipoverimies itsensä pahemman kerran kerrankin tai taas kerran ulkopuoliseksi - alussa aulaan astuessaan. Loppupuolilla tuolilla istuessaan oli jo kotoutunut puolentuhannen kuulijan sakkiin jo senkin takia kun oli huomannut:
  1. ei nuo nyt lopulta sen kummempia ole, kunhan kukkoilevat
  2. vähintään yhtä vanhoja ovat keskim.
  3. eessä istuva mies kuukahti ja nukkui autuaan unessa, eikä niin vain ollut vaskipuhaltajienkaan heräteltävissä.
Lipoverimies laskeskeli yks ynnä kaks ja pian oli mukana jousien karkeloissa, hyvä ettei tempaissut kapellimestarilta puikkoa kädestä ja alkanut huitoa!

Ja sen kuin piristyi kun väliajalla sai juodakseen seurueensa kanssa kahvit. Tosin leivoksen minimaalisuus pani kyselemään seurueelta epäsopivia tyyliin:
- Ei kellään sattus olemaan luuppia mukana?

Mutta ymmärsi suhteuttaa toki, etteihän tänne oltu leivoksen takia tultu - tarvise nyt  sentään pullaan tukehtua! Musaa kuuntelemaan tänne tultiin, vakavampaa musiikki kuin mitä jokin kuukausi taaksepäin Matin & Tepon veivatessa schlaagereitaan.

Nyt Strausseja sun sen sellaisia.

Ihan ylimmältä penkkiriviltä oli hyvät näköalat: yksikään 35-henkisen orkesterin jäsenestä ei päässyt piileksimään pylväiden taakse tai selkien tai nuottitelineiden. Lipoverimiehen haukankatse tavoitti jok'ikisen.

Rummunpaukauttajaan hän kiinnitti päähuomion, se mies oli niin ovelannäköinen isoine sutineen ja nuijineen että huvitti. Rummuttaja ikään kuin vaani kaikkien soittajien takana ja piti porukoita varpaillaan: Koska tahansa saattoi takaa kuulua rummun kumaus - ja oliko viulistit, harpistit, sellistit kumaukseen valmistautuneet! Sitä Lipoverimiehemme tarkkaili: etteivät vain olisi säikähtäneet ja pudottaneet instrumenttejaan lattialle, varsinkin hennompien soittimien hennoimmat soittajat. Semmoistakin ennätti Lipoverimies jo jännittää, ettei rummuttaja vain pomauttaisi tuolla tupsupäisellä pampulallaan jotakin pillinpuhaltajaa päälakeen, kaljuun kaikupohjaan.

Kaikki onnistui hyvin, kaiken kaikkiaan. Lipoverimies oli tyytyväinen konsertin antiin.

Ainoana askarruttavana asiana jäi aivoja kaivertamaan: 35 soittajaa on aika iso menoerä kaupungin budjettiin.
Vaan ei tuokaan huoli pysyväksi jäänyt, sillä jo heti uuden vuoden päivän puolella moinen aattoillan, vanhan vuoden puoleinen menoerä oli puolittunut mielessä.
Tänään ylihuomenna näkyy häipyneen kokonaan mielestä ja mielen on vallannut anteliaisuus ja hyvä tahto: kulttuuri kukoistakoon monessa muodossa ja  milj. € menoerä palkkoina ja kuluina - paljonkos tuo isolle kaupungille!

http://www.joensuu.fi/orkesterin-ystavat
 
Kohan ei kehno vaikka vielä liittys!

-6 °C, jäällä, itätuuli 

__________
ex KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös
 
 

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

lauantai 31. joulukuuta 2016

Mobergia suosittelen

Maastamuuttajilla tässä on vuoden vaihteet aina ohitettu, joten napataan vanha, entinen ja aina pätevä:



Onni yksillä, kesä kaikilla


"Anno 1851 korjasin 18 pusselia Ruista, 11 pusselia Ohraa ja 32 pusselia Perunaa, kaikki kukkuramittoja;
Anno 1853 korjasin 38 pusselia Ruista, 25 pusselia Ohraa ja 69 pusselia Perunaa, samaten kukkuramitalla."

Vuoden viimeisenä päivänä on traditiona tarttua Vilhelm Mobergin Maastamuuttajiin. Tuntuu niin turvalliselta sekä ylen juhlalliselta tarttua Amerikkaan muuttaneen Karl Oskar Nilssonin kanssa kuluneeseen almanakkavihkoseen tai pännään jolla siskolle Ruotsiin kirjoitetaan kirje. Merkitä vuoden sato ja vaurastuminen ja verrata puutetta ja ikävää täynnä olleisiin alkuaikoihin, maahanmuuton alkutaipaleeseen, pahanoloiseen loputtomaan laivamatkaan valtameren ylitse.

Hyvänolontunne ja kiitollisuus on molemminpuolista, kun omalta kohdalta muuntaa vuoden sadon terveydeksi ja liikunnaksi ja rakkaiksi lähimmäisiksi sekä ystäviksi; muuttaa maissibushelit hiihtokilometreiksi, peltoeekkerit kävelykilometreiksi, karjan määrän pyöräilykilometreiksi ja kaiken työn ja tuskan eläkkeelle siirtymisen riemuksi ja mahtavaksi vapauden tunteeksi.

Ajaksi jolloin ei tarvitse pelätä huomisaamun aikaista heräämistä valvotun yön jälkeen. Puolisairaana töihin menoa.

Nyt saa valvoa kuinka kauan huvittaa, herätä lukemaan kirjaa puolikahdelta pimeään yöhön, keittää yökahvit kolmelta. Painaa silmänsä kiinni kuudelta aamulla kun toiset käynnistelevät pakkasaamussa jähmettyneinä jähmeitä autojaan, työmatkalle hankkiutuvat.

Tämä on sanoin kirjoittamatonta, kuvin kuvaamatonta onnen aikaa, josta nauttii jokaisella solullaan ja jokaisella sielun siemauksellaan.

- Vautsi vau!

Entä kun ottaa sitten päivemmällä sukset liiterin seinustalta ja painaltaa alamäkeen, kiertää rantalepikkoa umpihankeen umpimetsään ja palaa parin tunnin perästä henki höyryten kirkon kiviaidan viertä takaisin - nakkaa sukset hankeen pystyyn, kopistelee enimmät lumipaakut monoista ja rytkyistään. Pistää mehun liedelle.

Pojat, pojat mikä riemu!

Ihan palaa mieli palata takaisin pihamaalle, ottaa sukset liiterin seinustalta ja nousta suksille ja kiepauttaa lapinkäännös yhtä ketterästi kuin nuorempana, ihan pelkästä ilosta.

             Hyvää uutta vuotta, ystävät - niin ei-ämeriäkkyläiset kuin ämeriäkkyläisetkin!
Ilo teidän kaikkien kanssa on ollut ja on loppujenlopuksi hupsia!          


" Uusi Dufwemåla Center City Post Ofis
Minnesota State North-America
Joulupäiwänä Herran Wuonna 1860.


Kallis Siskoni Lyydia Karlsson,

Woikaa hywin sitä toiwotamme kaikki ...
Astrakaani ei ole wielä tehnyt Hedelmää, kun Kukat paleltuiwat kahtena kewäänä. Mutta warmasti se wielä kukoistaa ja antaa omenoita.

Sinä kysyit wiime kirjeessä olenko minä katunut että muutin. En minä katunut ole. Kerskata en tahdo mutta jos wertaan millaista on minulla ja kotipuolen Talollisilla, niin hywin on minulla Asiat. Menneenä Syksynä korjasin 125 pusselia koornia, 73 pusselia wehnää ja 51 pusselia ruista, kaikki kukkuramitalla laskettuna, Ja wielä minä olen ostanut Hewosen.

Täällä istun kleimilläni enkä pokkaa kellekään. Mutta ketään Hutilusta ei onnesta Pohjois Amerikassa. Se wie miehen koko Elämän ja se on yhtä raatamista Joka päiwä.
Kuinka on wanha Äitimme, Sano hänelle rakkaat Terweiset Pojalta täältä kaukaa maailmalta.

Wuosi 1860 kulkee Loppuansa kohti, ja olemme taasen tulleet wuotta likemmäksi Iankaikkisuutta. Rakkaalle Siskolleni ja kaikille jotka Wanhalla syntymäseudulla wielä muistawat minut lähetän Jouluterwhdyksen ja toiwotan teille Rauhaa.
Piirsi
hellä weljesi
Karl Oskar Nilsson.
 
 
 
 Oma saaliini säkissä
= aika vaatimaton Karl Oskariin verrattuna:

torstai 29. joulukuuta 2016

Verta nenästä - kaivaako?

Eilen illalla tappoivat punaordalaiset Suleikan miehen rekeen. Revolverillä pamauttivat ohimolle ja veri roiskahti. Lumeen jäi sakeanpunainen läikkä ja Suleika vapisemaan rekeen äijien ratsastaessa eteenpäin.
Niinkö kirjaimellisesti luin ja olin ottanut taakan kantaakseni, että aamulla heräsin veren maku suussa. Nenästä sitä pursusi.

- Nyt minä kuolen! Nyt minä kuolen! olisin huutanut jos olisin ollut lapsi. Kuulemma usein huusinkin ennen kuin totuin veriruiskauksiin. Talttuivat ne kaikki. K-vitamiiniakin taisi joku hoitotäti suositella.

Nyt ei muuta kuin tuppoa nenuun ja sormi puristamaan nenäruston alta. Siitä tokeni.

Eikä siinä sitä paitsi ollut mitään mahdollisuutta jäädä sänkyyn lötköttelemään, koska tavoite oli asetettu: 300 ennen vuoden vaihdetta.
Eikun vesisateen jälkeen paanalle! Tai tolastahan hiihtämisessä jos missä voi ladusta puhua.

16 kilsaa ja jo vain täyttyi - viitsinyt vaille jättää! 700 enää tavoitteeseen. Kilsoja tai euroja, sama asia, koska kilsa on euro. Loppuvuoden päivät voi vaikka lupottaa.

Varmuuden vuoksi kävi hiihtosiiri niilollensa ostamassa ikään kuin palkinnoksi apteekista jonkin veret seisauttavan hemostaattisen gelatiinisienen.
Tämmöisen pussukan ojensi:

Tuotekuvauksessa lukee että sieni on eläimillä testattu ja että siasta valmistettu.

Ei kai varmaankaan mitään verrokkivihjailua joulukinkun jälkipulskuuteen? Taikka en uso, sillä yhessähän tässä tonnia kohti taivalletaan. Ei se verta nenästä ...

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Suleika, lapsivaimo

Vanhenee tässä niin mielikuvituskin kuihtuu ja lurpsahtaa - vaikka on tätä ihan riittämiin!

Realismi kasvanut uhkaavasti lukemista 20 - 80, lukemiin 30 - 70.
Pian ollaan Mäki-Matin lukemissa fifty-sixty!
No toivottavasti ei niin toivottomaksi ja köyhäksi elämä, so. mielikuvituselämä, luiskahda että realismi voittaa.

Sitä tässä pohjustelen ellen peräti pelkää, jottei realistinen elämäkerta-/muu tietokirjallisuus à la auschwitziläisyys pääsisi nielemään elämältä makua, so. taiteenimu ei riuhtoisikaan enää puoleensa, vaan alan kiinnostua noista kauhistuttavista formuloista, traktoreista ja vektoreista.

Oireilua on havaittavissa, sillä lattialla on saanut kuukauden päivät pyöriä pölyttymässä Guzel Jahinan romaani Suleika avaa silmänsä, Into 2016. Vaikka kannessa houkutin: Parhainta venäläistä kirjallisuutta.

- Mutta kun se ei ole totta! alkaa mielikuvituksen vastavoima pullikoida, no tämä realisminperkele, en paremmin sano, jankuttaen, - elä lue! Elä tartu! heti milloin käsi kirjaa hamuaa.

Onneksi käsi voittaa! Suleika - mikä kaunis, suloinen nimi! Tartuttava siihen on, lähdettävä lukuelämysmatkalle. Yhtä väkevää tekstiä tämä on kuin jokin totuudenmukainen  keskitysleirikuvaus tai Mukan mielikuvituksellisnaturalistinen Laulu Sipirjan lapsista.
Tietysti käännös arveluttaa, kuten aina.


Kulakit, maanomistajat, saavat kyytiä ja huutia. Siperiaan! Siperiaan kuolemaan.

Taikka en minä tiedä, sillä sen verran vähän vasta luettuna, silti melkoiseen pyörteeseen Jahinan Guzel Suleikallaan on lukijansa jo imaissut, kainaloonsa kahmaissut.
Saa nähdä hengissäkö tästä 'siperiasta' selviää, missä Suleikan raivohullu miesmörkö Murtaza tapetaan ja lapsivaimo Suleika rakastuu miehensä tappajaan ...

Kyllä Kalle nyt joka tapauksessa saa väistyä joksikin aikaa ja jäädä yksikseen polkemaan Taivalkosken umpilumisia teitä.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Lauluja ja laulajia

YLE-kotisivu

PÄÄuutinen!

Eikä  minulla minkään valtakunnan havaintoa laulajasta! Aivan ulkona. Apuva!

Olisiko Vanhan Miehen syytä tarkistaa yleistietonsa/-tietoisuutensa ja nuortua - päivittää päivittelyn sijasta? Lienee uutistoimitusten väki nuorempaa ja ajantasaisempaa nyt kun Arvit ja Pirjot ovat eläköityneet?

Ihan hävettää.
Mutta onneksi on tapani ja tanssahtelu. So. antaa mahiksia - eikös jossain joulukesälaulussa lauleta J.H. Erkon sanoin, ja Erkon sentään tunnen:

"Vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään ja koukkuselkä sortuu eiku suortuu..."


sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Lämmittävä joululahja

 - Kylymä on ja kylymänä pysyy!

Vintin patterissa vika. Ja aatto ylihuomenna! Jouluvieras parhain tulossa.

- No kun en millään jouvva, säikäyttää sähkö-Make naapuripitäjästä. Syynkin kertoo, intiimin, vaan siitä ei täällä huudella.
- Huomenna ehin raon.

- Meillä kinkunhaut tilalta ja tytön kaupungista. Vaan ota se avain sieltä mistä ennenkin.

Soittaa kaupunkiin:
- Termostaatti lauennu. Ei ollu mukana, koukkasin kotoa. Nyt tarkenee tyttö. Oli kolea huone  pistin kahteenviiteen.
-  Ja laskit Lempin pihalle?
Oli senkin hoitanut siinä sivussa ja 'koukannut' puolensadan kilsan matkan kotoa termostaattia hakemassa.

- Ja sitten lasku, kiitos.
- Mitä nuista.
Joululahja kuulemma.

Lämmittää kauan.